— Lihonut, niinkö sanotte! huudahti Henriette, joka vuorostaan kalpeni vihasta. — Rupeatte nenäkkääksi! Parasta taitaa olla, että pidätte mielipiteenne omananne.
He katsoivat toisiinsa vihasta väristen. Säätyero oli kadonnut. Rouvasta ja puotineidistä ei ollut jäljellä enää kuin kaksi naista, jotka rakkaus samaan mieheen teki toistensa arvoisiksi. Toinen oli riisunut kiivaasti vaipan yltään heittäen sen tuolille, toinen viskasi viimeiset neulat kädestään pesupöydälle.
— Mikä minua kummastuttaa, rouva Desforges sanoi, — on se, että herra Mouret hyväksyy tuollaisen julkeuden… Luulin teitä tarkemmaksikin henkilökuntanne suhteen, herra Mouret.
Denise oli jo ennättänyt rauhoittua ja vastasi hiljaisesti.
— Jos herra Mouret pitää minut palveluksessaan, niin se tapahtuu siksi, ettei hänellä ole mitään muistuttamista minua vastaan… Olen valmis pyytämään teiltä anteeksi, jos hän vaatii sen.
Mouret kuunteli heidän riitaansa tietämättä mitä vastata. Naisten kiistat vaivasivat häntä, hän hermostui ja ne loukkasivat hänen kauneudentajuaan. Henriette odotti häneltä Denisen tuomitsevaa sanaa, ja kun sitä ei kuulunut, hän sinkautti heitä vastaan viimeisen herjauksensa:
— Hyvä on, herra Mouret. Jos minun täytyy omassa kodissani kestää teidän rakastajattarienne hävyttömyyksiä, niin… Mistä katuojasta lienettekään hänet löytänyt!
Kyyneleet kohosivat Denisen silmiin. Jo kauan hän oli pidättänyt niitä, mutta tätä loukkausta hän ei jaksanut enää kestää. Kun Mouret näki hänen itkevän palkitsematta pahaa pahalla, arvokkaana epätoivossaan, hän ei enää epäröinyt, vaan totellen sydämensä käskyä tarttui hänen käteensä ja sanoi:
— Lähtekää pois, lapsi parka, ja unohtakaa tämä talo.
Henriette katseli heitä mykkänä hämmästyksestä ja vihasta.