Mutta Mouret'n kärsimys oli käyvä vielä suuremmaksi, kun hän tuli mustasukkaiseksi. Eräänä aamuna ennen kokousta Bourdoncle uskalsi huomauttaa hänelle, että valmiiden vaatteiden osaston alajohtajatar piti häntä pilkkanaan.
— Kuinka niin? Mouret kysyi mennen aivan kalpeaksi.
— Vielä kysytte. Ei häneltä ihailijoita puutu.
Mouret pakottautui hymyilemään.
— En minä hänestä välitä enää. Voitte kertoa mitä tiedätte…
Ihailijoitako?
— Niin kyllä, muun muassa Hutin, ja sitten Deloche pitsiosastolta, tuo pitkä tolvana… Niin ainakin sanotaan, enhän minä ole nähnyt. Mutta päivänselvää kuuluu olevan.
Syntyi hiljaisuus. Mouret oli järjestävinään papereitaan, jottei Bourdoncle huomaisi miten hänen kätensä vapisivat. Sitten päätään nostamatta hän sanoi:
— Täytyy saada todisteita… Hankkikaa minulle todisteita… Toistan sen vielä, minä en välitä hänestä. Minua suututtaa jo koko tyttö. Mutta emmehän voi hyväksyä sellaista käytöstä talossamme.
Bourdoncle vastasi:
— Olkaa huoleti, kyllä minä hankin todisteita. Ei aikaakaan niin saatte. Pidän häntä silmällä.