— Johtaja, Hutin toisti, — aikomukseni oli ehdottaa teille tätä hinnanalennusta… Tiedätte itsekin, että se on välttämätön, sillä sametilla ei ole ollut menekkiä.
— Hyvä on, sanoi Mouret tahtoen lopuksi tuntuvasti loukata miestä. — Otamme asian toiste puheeksi. Mutta pysykää vastedes alallanne, jos tahdotte jäädä taloon.
Hän käänsi selkänsä. Hutin purki vimmoissaan vihaansa Favier'lle, koska muita ei ollut saapuvilla, vannoen, että hän aikoi sinkauttaa erohakemuksensa vasten tuon heittiön kasvoja. Sitten hän ei puhunut enää erosta, vaan alkoi penkoa kaikkia inhoittavia juoruja, joita myyjien kesken kerrottiin esimiehistä. Favier puolustautui silmät kiiluen ja piti juhlallisia puheita myötätunnostaan. Hänen oli ollut pakko vastata, eikö niin? Ja kuka olisi voinut odottaa sellaisia seurauksia niin vähästä asiasta. Mikä isäntää nykyään vaivasi? Hänen kanssaan oli mahdotonta tulla toimeen.
— Mikäkö häntä vaivaa? Hutin sanoi. — Eipä se mikään salaisuus liene. Onko se minun syyni, että tuo valmiiden vaatteiden osaston hupakko vetää häntä nenästä!… Siitä kaikki johtuu. Hän tietää, että minäkin olen saanut osani tuon neitosen suosiosta, ja se ei ole hänelle mieleen. Tai sitten neiti itse tahtoo heittää minut kadulle, siksi että läsnäoloni on hänelle epämukavaa. Mutta totta tosiaankin, kyllä se lörppö saa vielä katua, jos joutuu minun kynsiini.
Kaksi päivää myöhemmin, kun Hutin meni valmiiden vaatteiden osaston ompeluhuoneeseen, joka sijaitsi ullakkokerroksessa, ehdottamaan ompelutytön ottamista, hän hämmästyksekseen huomasi Denisen ja Delochen avonaisen ikkunan edessä niin perin tärkeässä ja tuttavallisessa keskustelussa, etteivät he huomanneetkaan häntä. Hänelle tuli heti mieleen, että heidät oli ilmiannettava, kun hän ihmeekseen huomasi Delochen itkevän. Silloin hän meni hiljaa pois. Kun hän portaissa tapasi Bourdonclen ja Jouven, hän kertoi heille keksimänsä jutun ullakolla olevasta tulensammutuskojeesta, josta ovi oli lähtenyt irti, saadakseen heidät kiipeämään ylös ja yllättämään ikkunan luona juttelevat. Suunnitelma onnistui, ja Bourdoncle huomasi heidät ensimmäiseksi. Hän pysähtyi ja antoi Jouvelle käskyn hakea Mouret jääden itse valvomaan. Jouven täytyi totella vastoin tahtoaan, sillä hän olisi ollut mielellään sekaantumatta koko asiaan.
Täällä ei paljoa tiennyt Naisten Aarreaitan kuohuvasta elämästä, sillä paikka oli niin syrjässä, että sinne harvoin eksyi ketään. Täytyi kulkea monet portaat ja käytävät. Työhuoneet olivat ullakolla, missä aukeni pitkä jono matalia, suurilla kattoikkunoilla varustettuja huoneita, joissa oli vain pitkät pöydät ja raskaat rautauunit. Näissä huoneissa alusvaatteiden ompelijat, pitsien ja mattojen kutojat, naistenräätälit ja muut vastaavat työntekijät viettivät kesänsä ja talvensa tukahduttavassa kuumuudessa. Ne harvalukuiset asiakkaat, jotka saatettiin tänne jotakin tilausta varten, pysähtyivät hengästyneinä ja eksyksissä kierreltyään mielestään tuntikausia sekavassa sokkelossa ja jouduttuaan pelottavan kauas kadusta. Päästäkseen siihen syrjäiseen ikkunakomeroon, missä Denise ja Deloche seisoivat, täytyi sivuuttaa koko tämä huonejono ja sitten vielä kääntyä vasemmalle ja nousta viisi porrasta.
Monta kertaa Deloche jo oli odottanut Deniseä täällä. Alajohtajattarena tämän täytyi välittää kaikki osaston ja työhuoneen väliset asiat, ja hän kävi usein antamassa käskyjä mallipukujen korjaamisessa; muita töitä ylhäällä ei tehtykään. Nytkin Deloche oli pitänyt silmällä milloin Denise lähti ylös, ja päästyään tekosyyllä lähtemään osastoltaan hän oli juossut hänen jälkeensä ollen sitten suuresti hämmästyvinään, kun tapasi hänet ompeluhuoneen ovella. Denisen täytyi nauraa. Olisi voinut luulla, että he olivat edeltäpäin sopineet tapaamisesta. Käytävä, jossa he keskustelivat, rajoittui toiselta puolen talon vesisäiliöön, äärettömän suureen, rautapellistä rakennettuun kuutioon, joka sisälsi kuusikymmentätuhatta litraa vettä. Sen yläpuolella oli katolla toinen yhtä suuri säiliö, jolle pääsi nousemaan rautatikkaita myöten. Deloche jäi puhelemaan nojautuen toisella olkapäällään vesisäiliöön, sillä hänen suuri, väsymyksen runtelema ruumiinsa kaipasi tukea. Kuului hiljaista vedenkohinaa, joka muistutti vienoa, salaperäistä laulua. Syvästä hiljaisuudesta huolimatta Denisen valtasi levottomuus, sillä hän oli luullut näkevänsä varjon vilahtavan vaaleankeltaiseksi maalatulla seinällä. Mutta kohta pelko haihtui, ja he siirtyivät ikkunan luo, mihin nojautuen he unohtivat ajan muistellessaan lapsuuttaan ja kotiseutuaan. Heidän allaan levisi keskusgallerian lasinen laki kattojen reunustamana muistuttaen vuorten ympäröimää järveä. Muuta ei sitten näkynytkään kuin taivas, joka kiitävine hattaroineen kuvastui liikkumattomana päilyvään lasiseen pintaan.
Deloche puhui Valognes'ista.
— Olin kuuden vuoden vanha, hän sanoi, — kun äitini vei minut mukaansa Valognes'in markkinoille. Tiedättehän, että sinne on Brinquebecistä runsaasti kolmetoista kilometriä, ja meidän täytyi lähteä matkaan jo viideltä aamulla. Brinquebec on sangen kaunista seutua. Oletteko käynyt siellä?
— Olen, olen kyllä, sanoi Denise, katsellen kaukaisuuteen. — Olen käynyt siellä kerran aivan pienenä… Nurmikkojen reunustamia teitä, eikö niin? Ja siellä täällä lampaita laitumella kaksittain toisiinsa kytkettyinä…