— Kuulkaahan, Denise, hän sanoi, ja hänen hymynsä himmeni vähän, — minun ei tarvitse salata mitään teiltä… Asiat eivät suju, ja mieheni ei saa enää yöllä unta. Tänäänkin Gaujean tuli taas kiusaamaan häntä maksettavaksi langenneiden vekselien tähden. Olin aivan menehtyä levottomuudesta, kun minun täytyi olla täällä yksin.
Hän tahtoi palata ovelle, mutta Denise astui eteen. Hän oli kuullut lähestyvät joukon äänet, ja hän arvasi paarien olevan tulossa saattojoukon seuraamana. Hänen täytyi siis kertoa, vaikka hänen kurkkunsa tuntui aivan kuivalta ja ne lohduttavat sanat, jotka hän oli aikonut lausua, olivat häipyneet hänen mielestään.
— Älkää pelästykö! Ei ole syytä pelkoon… Herra Robineaulle on tapahtunut onnettomuus, näin hänet äsken… He tuovat hänet kotiin. Pyydän teitä, älkää pelästykö!
Nuori vaimo kuunteli kalpeana ymmärtämättä mistä oli kysymys. Ihmisiä alkoi keräytyä kadulle. Ajurinvaunut eivät päässeet liikkumaan, ja ajurit kiroilivat. Kantajat olivat asettaneet paarit kadulle avatakseen myymälän lasioven kummankin puoliskon.
— Tapaturma se on, jatkoi Denise, joka tahtoi pitää itsemurhayrityksen salassa. — Hän oli jalkakäytävällä ja luiskahti ja kaatui linjavaunun alle… Jalat vain jäivät alle! Lääkäriä ollaan hakemassa… Älkää pelästykö!
Rouva Robineauta puistatti. Hän päästi pari käheää huutoa; sitten hän painui maahan paarien viereen koettaen vapisevilla käsillään vetää verhoja syrjään. Kantajat jäivät liikkeen edustalle odottamaan lääkärin tuloa viedäkseen paarit pois. Robineauhon ei uskallettu enää koskea, tämä oli tullut tajuihinsa ja vähinkin liike tuotti hänelle sietämättömiä tuskia. Kun hän näki vaimonsa, herahtivat kyyneleet hänen silmiinsä. Vaimo suuteli häntä ja itkien tuijotti kiinteästi häneen. Kadulla uteliaiden joukko kasvoi. Ikkunoiden takana yleisö seurasi tapahtumia kiiluvin silmin niinkuin teatterissa. Työhuoneesta karanneet ompelutytöt olivat vähällä särkeä lasit tunkeillessaan lähemmäksi. Silloin Denise peittääkseen ahneilta katseilta sydäntäsärkevän kohtauksen ja pitäen sopivimpana sulkea myymälän meni laskemaan alas rautakaihtimet. Pyörä naukui kimeästi kääntyessään ja rautapeltiset säleet laskeutuivat hitaasti kuin esirippu jännittävän näytöksen loputtua teatterissa. Kun hän palasi sisään suljettuaan ovenkin, hän näki kaihtimien reikien heikossa valossa rouva Robineaun, joka yhä painoi miestään toivottomaan syleilyynsä. Liike tuntui näyttämöltä, jäljellä oli tähtien tuikkeessa tapahtuva pariisilaisen katudraaman ratkaisu. Lopulta rouva Robineau kykeni taas puhumaan.
— Oi rakas, rakas, rakas! hän valitti.
Hän ei keksinyt muuta, ja Robineau nähdessään hänet niin heikkona ja värisevänä paarien vieressä polvillaan ei voinut vastustaa omantuntonsa soimauksia, vaan tunnusti hänelle kaikki. Tuskat eivät estäneet häntä puhumasta, kun hän pysyi liikkumattomana, silloin häntä ei vaivannut muu kuin jalkojen polttava paino.
— Suo minulle anteeksi, hän rukoili. — Hullu kai minä olin. Kun asianajaja Gaujeanin kuullen sanoi minulle, että vararikkoilmoitus olisi tehtävä huomenna, niin minusta tuntui, että koko huone ympärilläni oli tulessa… Sitten en enää muista mitään. Kuljin pitkin Michodièrenkatua ja olin huomaavinani, että Aarreaitassa pilkattiin minua. Minun oli mahdoton kestää tuon kirotun talon ilkuntaa. Juuri silloin näin vaunun kääntyvän kulmauksesta; samassa ajattelin Lhommea ja hänen käsivarttaan ja heittäydyin alle.
Rouva Robineau oli vajonnut lattiaan kuullessaan tämän hirveän tunnustuksen. Hyvä Jumala, tahallaanko hän oli tehnyt sen! Nähdessään Denisen, joka kumartui hänen ylitseen, hän tarttui hänen käteensä hakeakseen apua. Loukkaantunut, joka ei kestänyt mielenliikutusta, oli mennyt jälleen tainnoksiin. Tohtoria vain ei kuulunut. Kaksi miestä juoksi ympäri kaupunginosaa etsimässä lääkäriä, ja talon ovenvartijakin oli lähtenyt liikkeelle.