Mutta Denise itse ei tiennyt mitään. Vaatimukset niinkuin juonetkin olivat hänestä kaukana. Hänen lähtöpäätöksensä perustui juuri siihen, että muut otaksuivat hänellä olevan niin hämmästyttäviä aikeita. Eihän hän tahtonut mitään mistä juoruttiin. Eihän hänestä ollut keimailijaksi eikä kunnianhimoisten suunnitelmien sepittäjäksi. Syytön hän oli, ja itsekin hän ihmetteli herättämänsä rakkauden kiihkeyttä. Ja mitä juonittelua se oli, että hän aikoi erota Aarreaitan palveluksesta? Eihän tässä päätöksessä ollut mitään hämmästyttävää. Sentähden hän erosi, että häntä alkoivat hermostuttaa nuo alituiset rettelöt, nuo lakkaamattomat juorut, Mouret'n itsepintaiset vaatimukset ja oman sydämensä kehoitukset. Siksi hän lähti pois, että pelkäsi horjuvansa ja sitten katuvansa kaiken ikänsä. Jos tässä oli valheellisuutta, niin ei se ainakaan tahallista ollut, ja jos se oli aviomiehen onkimista, niin ei hän enää tiennyt kuinka käyttäytyä. Hän ei tahtonut kuulla naimisiinmenosta puhuttavankaan, ja hän oli päättänyt pysyä kiellossaan, jos Mouret joskus menisi niin pitkälle, että pyytäisi häntä vaimokseen. Jos sellaisesta kiellosta koitui hänelle kärsimystä, niin kärsittävä hänen oli. Katkerasti hän oli itkenyt, kun eron välttämättömyys oli selvinnyt hänelle, mutta yhtäkaikki hänen täytyi rohkeasti pysyä velvollisuudessaan, sillä hän tiesi, että hänen elämänsä rauha oli siitä riippuvainen.

Kun Mouret sai Denisen erohakemuksesta tiedon, hän kävi aivan kylmäksi eikä alussa uskaltanut vastata mitään, niin vaikeaa hänen oli hallita itseään. Sitten hän sanoi kuivasti vaativansa Deniseltä vielä viikon miettimisaikaa, ennenkuin suostui sellaiseen mielettömyyteen. Kun Denise viikon kuluttua otti uudestaan asian puheeksi sanoen tahtovansa lähteä suuren myyntinäyttelyn jälkeen, Mouret ei enää kiivastunut, vaan koetti palauttaa hänet järkiinsä. Hänhän luopui erotessaan onnestaan. Eihän hänellä ollut missään sellaista paikkaa tarjona. Vai oliko hän jo hakenut toista? Mouret oli valmis myöntämään hänelle yhtä hyviä etuja kuin muutkin. Kun Denise vastasi, ettei hänellä ollut paikkaa tiedossa, vaan että hän aluksi aikoi levätä Valognes'issa yhden kuukauden, jota varten hänellä oli säästössä rahoja, niin Mouret tahtoi tietää mikä häntä esti sitten palaamasta, jos hän lähti yksinomaan terveytensä takia. Tuskastuneena kuulusteluun Denise ei vastannut mitään. Silloin Mouret'n mieleen iski, että Denisellä oli varmaankin kotipuolessaan sulhanen, jota hän meni tapaamaan. Olihan Denise eräänä iltana myöntänyt rakastavansa hänkin. Ja olihan tytön tunnustus siitä lähtien yhtä mittaa viiltänyt hänen sydäntään, ikäänkuin sitä olisi pistelty puukolla. Jos Denise aikoi mennä naimisiin sulhasensa kanssa, niin olihan aivan luonnollista, että hän tahtoi lähteä. Siinä kai oli syy hänen itsepintaisuuteensa. Ei siis enää ollut mitään toivoa. Mouret vastasi, ettei hän tahtonut pidättää Deniseä, koska tämä ei voinut ilmoittaa minkätähden lähti. Denise oli pelännyt myrskyistä kohtausta, mutta Mouret'n näennäinen välinpitämättömyys tuntui hänestä vielä katkerammalta kuin vihaiset sanat.

Denisen täytyi olla vielä viikko tavaratalon palveluksessa, ja koko viikon hänen oli kestettävä Mouret'n kylmää kohtelua. Mouret kulkiessaan osastojen läpi ei ollut näkevinäänkään häntä; hän näytti olevan kokonaan työhönsä keskittynyt, ikäänkuin ei olisi mistään muusta välittänytkään. Osastoilla vedonlyönnit alkoivat uudestaan, ja vain rohkeimmat uskalsivat enää panna aamiaiskekkereitä vetoon häitä ennustaessaan. Mutta kylmyys, joka oli Mouret'n luonteelle aivan vieras, kätki jäykän pintansa alle kuohuvan tuskan ja epäröimisen. Hänen sielussaan raivosi myrsky, joka ajoi veren hänen päähänsä ja synnytti hänen mielessään mitä hurjimpia ajatuksia. Hän olisi tahtonut painaa vastahakoisen tytön väkisin syliinsä, ryöstää hänet omakseen hänen kiellostaan huolimatta. Mutta sitten hän jälleen koetti tyynnyttää mieltään järkeväksi; oli kai jokin keino löydettävissä, joka estäisi Denisen lähtemästä. Mutta turhaan hän etsi tuota keinoa. Joka paikassa hänen voimattomuutensa oli vastassa. Hänelle ei ollut apua vallan suuruudesta eikä rahojen paljoudesta. Hurjien mielitekojen joukosta alkoi kumminkin yksi ajatus vähitellen selvitä ja päästä muista voitolle. Rouva Hédouinin kuoleman jälkeen Mouret oli vannonut, ettei menisi koskaan uusiin naimisiin. Päästyään tämän yhden naisen kautta alkuun hän oli päättänyt vast'edes jatkaa onnensa rakentamista koko naissuvun suosiolla. Hän niinkuin Bourdonclekin pani taikauskoisesti painon siihen, että suuren tavaratalon johtajan täytyi elää naimattomana voidakseen ylläpitää miehen kuninkuutta ostajatarlaumansa irtipäässeiden halujen vallitsemiseksi. Jos naisista yksi sai etuoikeutetun sijan, niin hänen olosuhteisiin painamansa leima ajoi heti muut pakosalle ja lumous hälveni. Hän melkein vihasi Deniseä, sillä hän arvasi tämän tulleen kostamaan muiden puolesta ja hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin hän suostuisi ottamaan Denisen vaimokseen, hän samalla iäksi suostuisi naisen orjaksi. Mutta viha ei kestänyt kauan. Mouret tunsi pian horjuvansa ja etsi millä puolustautua. Eihän siinä ollut mitään pelättävää. Olihan Denise niin lempeä ja järkevä, häneen uskalsi huoletta turvautua. Uudelleen ja yhä uudelleen hänen täytyi kestää tämä sama uuvuttava taistelu. Ja ylpeys lisäsi vielä haavan arkuutta. Hänen järkensä hämmentyi, kun hän ajatteli, että jos hän suostuisikin tuohon viimeiseen nöyryytykseen, Denise saattoi sittenkin kieltäytyä — kieltäytyä, jos rakasti toista. Suuren näyttelypäivän aamuna hänen päätöksensä oli vielä tekemättä. Ja Denisen oli määrä lähteä seuraavana päivänä.

Kun Bourdoncle tapansa mukaan kolmen lähestyessä tuli Mouret'n työhuoneeseen, hän tapasi tämän syviin mietteisiin vajonneena pää käsien varassa. Mouret nosti kyynelistä kosteat silmänsä häneen. Hetken aikaa vanhat riitaveljet katsoivat toisiinsa; sitten heidän kätensä yhtyivät lujaan sovinnon puserrukseen. Kuukautta aikaisemmin Bourdoncle oli muuttanut kokonaan menettelytapaa. Hän väistyi Denisen tieltä ja meni niinkin pitkälle, että yllytti salaa Mouret'ta menemään naimisiin. Epäilemättä hänen käytöksensä perustui siihen, että hän tunnusti Denisen voittajakseen ja katsoi varovaisuuden vuoksi viisaammaksi kumartaa mahtavampaa, jonka vallassa tiesi olevansa. Mutta kun tarkemmin tutki, oli käytökseen muutakin syytä. Vanha, kauan lamassa ollut kunnianhimo oli jälleen herännyt hänessä eloon, arkana ja varovaisena alussa, mutta vähitellen yhä varmistuen ja vakaantuen. Tarpeeksi kauan hän oli palvellut Mouret'ta. Nyt oli hänen vuoronsa hallita, ja hän valmistui talossa vallitsevan tavan mukaan syömään suuhunsa tiellä olevan. Olemassaolon taistelun innostus oli temmannut hänetkin mukaansa, ja hän heittäytyi tuohon kahakkaan, jonka veriset uhrit kiihdyttivät kaupankäyntiä. Jonkinlainen taikauskoinen pelko oli estänyt häntä tähän asti häiritsemästä tuota onnen suosikkia. Mutta isäntä oli tulossa pehmeäksi, hän alkoi taipua mielettömän avioliiton solmimiseen, suututtaa onnettaren ja käännyttää ostajat luotaan. Mitä varten Bourdoncle olisi estänyt miestä joutumasta hukkaan, lankeamasta naisen syliin, kun hänen sen jälkeen oli niin helppoa korjata ohjakset omiin käsiinsä? Ja sentähden hän puristi vanhan toverinsa kättä melkein säälien, ikäänkuin jäähyväisiksi, ja sanoi:

— Kas niin, eihän tässä nyt, hitto vieköön, sovi noin lannistua…
Naikaa hänet ja sillä hyvä!

Mutta Mouret'ta hävetti jo hetkellinen heikkoutensa ja hän väitti kiivaasti vastaan:

— Eikö mitä! Tyhmyyksiä vain!… Lähdetään kiertämään taloa. Hyvin näyttää onnistuvan, eikö niin? Voimme odottaa hyviä tuloksia.

He lähtivät yhdessä toimittamaan iltakiertoaan ihmisiä vilisevissä osastoissa. Bourdoncle vilkaisi levottomasti isäntään, jonka työtarmo tuntui heränneen uudestaan, tutkien eikö edes vähäinen tuskan väre vavahduttaisi hänen huuliaan.

Tavaratalossa oli kaupankäynti nyt suurimmillaan, ja koko taloa tärisytti hurja meno, niinkuin koneen käynti tärisyttää täyttä vauhtia kulkevaa alusta. Denisen osasto oli täynnä pikkupoikia ja -tyttöjä, joille koetettiin vaatteita äitien hikoillessa. Täällä niinkuin muuallakin oli valkeiden tavaroiden näyttely, ja valkeita pukuja oli niin paljon, että siinä olisi ollut millä verhota kaikki alastomuudessa värisevät pienet enkelit. Keskellä oli näytteillä rippilasten pukuja, koristukseksi vain, sillä rippikouluaika ei ollut vielä käsissä. Valkeat musliinipuvut ja hunnut huojuivat viattomuutta ja puhtautta uhkuen kuin isoksi vihkoksi sidotut kukat. Ostajien seassa rouva Bourdelaiskin oli kolmen lapsensa kanssa katsomassa pukuja. Lucien, pienin, ei tahtonut antaa Denisen pukea ylleen, vaan ponnisteli vastaan.

— Älä nyt juonittele, äiti sanoi tuskastuen… — Eihän pusero vain ole liian ahdas, vai mitä luulette, neiti?