— Miksikä koetatte säästää silmää? hän sanoi. — Sokaiskaa mieluummin!
Malttakaa, pankaa punaista, vihreätä, keltaista!…
Hän oli tarttunut silkkipakkoihin heittäen ne sekaisin ja rypistäen kankaat silmiä häikäiseväksi, leimuavaksi sekasorroksi. Kaikki olivat sitä mieltä, että liikkeen omistaja oli Pariisin etevimpiä somistajia, joskin aivan kumouksellisen makusuunnan edustaja, joka näytteillepanotaidon perustana piti silmiinpistävyyttä. Hän tahtoi mahtavia tavaravyöryjä kuin sattuman purkamia; hän tahtoi palavia, hehkuvia värejä, jotka sytyttivät toisensa ilmituleen. Hän sanoi tahtovansa häikäistä asiakkaitten silmät niin, että niitä vielä tavaratalon ulkopuolellakin kirveli. Hutin, joka päinvastoin oli klassillisen koulun puoltaja tahtoen joka paikkaan tasasuhtaisuutta ja vivahduksien sopusointua, ei uskaltanut panna vastaan, mutta katseli nyrpeänä tätä hurjaa sekamelskaa kuin syvästi loukkautunut taiteilija.
— Kas niin, huusi Mouret lopetettuaan. — Antakaa olla noin… Ja sanokaa minulle maanantaina, onko asetelma pysähdyttänyt naiset.
Juuri kun hän palasi Bourdonclen luo tuli paikalle nuori nainen ja jäi muutamaksi hetkeksi seisomaan asetelman eteen aivan huumaantuneena. Se oli Denise. Epäröityään lähes tunnin ajan kadulla sietämättömän ujouden vallassa hän oli vihdoinkin päättänyt mennä sisään. Mutta hänen päänsä oli niin pyörällä, ettei hän pystynyt tajuamaan yksinkertaisimpiakaan selityksiä. Turhaan kauppa-apulaiset, joilta hän tiedusteli rouva Aurélieta, osoittivat hänelle välikerroksen portaita. Hän kiitti ja kääntyi vasemmalle, kun hänet oli neuvottu oikealle, eksyen osastolta osastolle ja saaden osakseen myyjien uteliaita, äreitä ja välinpitämättömiä katseita. Hän halusi sekä paeta että jäädä ihailemaan. Hän tunsi olevansa pienen pieni hiukkanen hirviömäisen, vielä liikkumattoman koneen vallassa, jonka rattaat uhkasivat tempaista hänet mukaansa kohta alkavaan, seiniä tärisyttävään kiertoon. Ja verratessaan tätä laajaa tavarataloa Vanhan Elbeufin ahtaaseen ja pimeään puotiin se tuntui hänestä vieläkin isommalta ja valoisammalta, muistutti kokonaista kaupunkia patsaineen, toreineen, katuineen, sekavaa sokkeloa, jossa hänen oli mahdotonta koskaan löytää tietään.
Mutta vielä hän ei ollut uskaltanut mennä silkkikankaiden halliin, jonka korkea lasikatto, komeat myyntipöydät ja kirkkomainen juhlallisuus pelottivat häntä. Kun hän sitten vihdoinkin meni sinne paetakseen osaston myyjiä, jotka nauroivat hänelle, hän osui suoraa päätä Mouret'n järjestämään näyttelyyn. Pelostaan huolimatta hän tunsi povensa paisuvan naisellisesta ihastuksesta, ja posket hehkuvina hän pysähtyi katsomaan silkkikankaiden liekehtivää komeutta.
— Kuulkaa, kuiskasi Hutin julkeasti Favier'n korvaan, — tuossahan on äskeinen Gaillonin aukion kurkistelija.
Mouret, joka oli kuuntelevinaan Bourdonclen ja Robineaun huomautuksia, ei voinut olla katselematta köyhää tyttö raukkaa, jonka ilmeinen ihastus kutkutti hänen itserakkauttaan, samoinkuin ohikulkevan työmiehen silmäys hivelee hienon naisen sydäntä. Denise kohotti katseensa ja joutui vielä enemmän hämilleen tuntiessaan nuoren miehen, jota oli luullut osastonjohtajaksi. Hänestä tuntui, että tämä katseli häntä ankarasti. Tietämättä kuinka päästä pakoon ja aivan eksyksissä, hän kääntyi lähinnä seisovan myyjän puoleen, joka sattui olemaan Favier.
— Rouva Aurélie, olkaa hyvä?
Favier, joka oli äreällä tuulella, vastasi lyhyesti kuivalla äänellä:
— Välikerroksessa.