Viuhka kiersi pöytää kulkien kädestä käteen. Rouva Guibal tuskin katsahtikaan siihen. Hän oli pitkä ja hoikka, punatukkainen nainen, joka teeskenteli aina mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Kyllästyneestä ilmeestä huolimatta hänen harmaissa silmissään välähtivät hetkittäin itsekkyyden rajut pyyteet. Miehensä, tunnetun asianajajan seurassa hän ei esiintynyt koskaan, ja tämän sanottiin omalla tahollaan viettävän varsin vapaata elämää jakaen aikansa asiapaperiensa ja huviensa kesken.
— Oh, hän sanoi väsyneesti antaen viuhkan rouva de Boves'ille, — olen ostanut tuskin ainoatakaan viuhkaa eläessäni… Ainahan niitä saa lahjaksi … liiaksikin.
Kreivitär de Boves vastasi hiukan pisteliäästi:
— Olette todellakin onnellinen, kun olette sattunut saamaan niin kohteliaan miehen.
Ja kallistuen tyttärensä, pitkän, kahdenkymmenen ikäisen nuoren tytön puoleen hän jatkoi:
— Katsopa nimikuviota, Blanche. Miten hienoa työtä! Se kai nostaa hinnan.
Rouva de Boves, joka oli jo viidennelläkymmenellä, oli uhkea nainen, ryhdikäs kuin jumalatar, selkeät, säännölliset kasvonpiirteet ja suuret, raukeat silmät. Hänen miehensä, hevoshoidon ylitarkastaja, oli nainut hänet hänen kauneutensa tähden. Nimikuvion hienous tuntui aivan hurmaavan hänet ja nostattavan hänessä intohimon, josta hänen katseensa himmeni. Äkkiä hän sanoi:
— Sanokaapa te meille mielipiteenne, herra Mouret, onko tämän viuhkan valmistamisesta kaksisataa frangia liian korkea hinta?
Mouret oli jäänyt seisomaan ja kuunteli hymyillen ja tarkkaavaisesti naisten puhetta. Hän otti viuhkan, tarkasteli sitä ja aikoi juuri lausua mielipiteensä, kun palvelija avasi oven ilmoittaen:
— Rouva Marty.