Vallagnosc oli kohtaamisen ilosta huolimatta yhä yhtä väsyneen ja kyllästyneen näköinen. Kun hänen ystävänsä kummastellen jatkoi kyselyä sanoen:
— Teet kai kumminkin jotakin? Mitä sinä teet? hän vastasi:
— En mitään.
Octave rupesi nauramaan. Etkö mitään. Se ei todellakaan riittänyt. Ja vähitellen hän urkkimalla pääsi ystävänsä elämäkerrasta selville. Tälle oli käynyt samoin kuin köyhien poikien ylipäänsä käy, kun sääty-ylpeys pidättää heidät virka-alalla, jossa he arvokkuutensa ylläpitämiseksi hautautuvat kaikkine todistuksineen johonkin vähäpätöiseen toimeen ansaiten juuri sen verran, että pysyvät hengissä. Paul oli suvussaan vallitsevan tavan mukaan lukenut lakitiedettä. Sitten hän oli jäänyt kotiin leskeksi jääneen äitinsä elätettäväksi, vaikka tämä tuskin tiesi kuinka tulla toimeen kahden tyttärensä kanssa. Vihdoinkin Paul oli häveten jättänyt näiden käytettäväksi mitä vielä perheen omaisuudesta oli jäljellä ja hakenut pienen viran sisäasiainministeriössä, jossa hän nyt oli kuin myyrä kolossaan.
— Paljonko sinulle maksetaan palkkaa?
— Kolmetuhatta frangia…
— Voi surkeutta! Oikein säälittää, poika parka… Ja niin hyväpäinenkin olit vielä, että kykenit puhumaan meidät kaikki pussiin. Kolmetuhatta frangia, viiden vuoden raatamisen jälkeen! Se on sulaa vääryyttä.
Hän keskeytti puhuakseen itsestään:
— Minä olen kääntänyt heille selkäni. Tiedäthän mitä minusta on tullut?
— Tiedän, sanoi Vallagnosc. — Olen kuullut, että olet antautunut kauppa-alalle. Sinä taidat omistaa tuon suuren liikkeen Gaillonin aukion kulmauksessa.