— Teitä kaivataan, herra Mouret. Ei ole lainkaan kohteliasta hautautua tällä tavalla nurkkiin keskustelemaan liikeasioista.
Silloin Mouret päätti luopua. Nuhteettoman kohteliaasti hän nousi teeskennellen ihastusta, mistä paroni oli aivan ihmeissään. He menivät yhdessä suureen saliin.
— Olen käytettävänänne, hyvät naiset, Mouret sanoi hymyhuulin astuessaan saliin.
Äänekkäät mieltymyksen huudahdukset kajahtivat häntä vastaan. Hänen täytyi siirtyä lähemmäksi, ja naiset valmistivat hänelle paikan piirissään. Aurinko oli nyt laskeutunut puutarhan puiden taa, ja hieno varjo himmensi avaran huoneen. Oli käsillä iltahämärän suloisesti raukaiseva hetki, joka alkaen siitä kun päivä ulkona sammuu ja kestäen siihen kun lamput sisällä sytytetään antaa pariisilaisten asuntoihin kodin tutun ja lempeän leiman. Herrat de Boves ja Vallagnosc seisoivat yhä ikkunan luona, ja heidän pitkät varjonsa näkyivät mustina lattiamatoilla. Päivän viimeisen valon kirkastaman toisen ikkunan edessä seisoi laiha, opettajatoimen hivuttama herra Marty, joka hetki sitten oli saapunut huomiota herättämättä, mitättömän näköisenä ja ahtaaksi käyneessä, mutta siistissä vierailutakissaan, ja kuunteli kiusaantuneena naisten pukuja koskevaa juttelua.
— Yhäkö te aiotte avata maanantaina uuden myyntinäyttelynne? kyseli rouva Marty.
— Tietysti, Mouret vastasi huilunheleällä näyttelijänäänellä, jolla hän puhutteli aina naisia.
— Tiedättekö, että aiomme kaikki käydä siellä, pisti Henriette väliin… — Sanotaan, että teillä on suunnitteilla ihmeitä.
— Oh, eihän toki ihmeitä, Mouret sanoi vaatimattomaksi tekeytyen. —
Koetan vain voimieni mukaan olla teidän kiitoksenne arvoinen.
He ahdistivat häntä kysymyksillään. Rouva Bourdelais, rouva Guibal,
Blanchekin tahtoi tietää.
— Kas niin, kertokaa nyt meille mitä kaikkea siellä tulee olemaan, rukoili rouva de Boves. — Aivanhan me kuolemme uteliaisuudesta.