— Toivon, että voitte hyvin, rouva Boutarel, sanoi Aurélie rouva tullen kohteliaasti häntä vastaan. — Mitä haluatte? Teitä palvellaan heti paikalla.
Sitten kääntyen neitien puoleen hän sanoi:
— Pian joku tänne.
Denise lähestyi, mutta Clara heittäytyi väliin. Viimeksimainittu oli yleensä laiska myymään eikä suuresti välittänyt rahoista, koska hän ansaitsi niitä enemmän ja vaivatta liikkeen ulkopuolella. Mutta nyt hän innostui, kun huomasi voivansa tehdä kiusaa vastatulleelle.
— Anteeksi, nyt on minun vuoroni, Denise vastusteli.
Aurélie rouva pysähdytti hänet ankaralla katseella, ja kuiskasi:
— Tässä ei ole nyt vuoroista kysymys, minun käskyjäni täällä totellaan. Odottakaa kunnes opitte kuinka tunnettuja asiakkaita on palveltava.
Denise vetäytyi pois tieltä. Tuntien silmiensä kostuvan hän käänsi selkänsä salatakseen herkkyytensä ja oli katsovinaan ikkunasta kadulle. Joko hänet nyt estettiin myymästäkin? Kaikkiko he yksissä tuumin aikoivat riistää häneltä ansiot? Tulevaisuus alkoi pelottaa häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta kestää tässä itsekkyyden taistelussa. Sydän täynnä katkeruutta hän painoi otsansa kylmää lasia vastaan, ja katsellen vastapäätä olevaa Vanhaa Elbeufia hän ajatteli, että hänen kenties sittenkin olisi pitänyt pyytää setää ottamaan hänet luokseen; ehkä setä oli jo muuttanutkin mieltä. Olihan hän näyttänyt niin liikuttuneelta eilisiltana. Nyt hänen täytyi olla yksin tässä laajassa talossa, johon hän oli eksynyt kaikkien loukattavaksi ja vihattavaksi. Pépé ja Jean, jotka olivat aina tottuneet turvautumaan häneen, olivat vieraiden luona; tuntui aivan siltä, kuin häneltä olisi revitty sydän rinnasta. Vaivoin pidätettyjen kyynelten läpi näytti koko katu hänestä värisevän sakeassa usvassa. Hänen takaansa kuului yhtämittaista puhetta.
— Tämähän nousee niskaan, kuului rouva Boutarel sanovan.
— Rouva on väärässä, Clara vakuutti, — se istuu erinomaisen hyvin olkapäistä… Tai kenties rouva mieluummin tahtoo pienen turkin.