Denise ei avannut suutaan, antoi vain johtajansa menetellä mielensä mukaan. Vaikka tyttö oli vannonut karaistuvansa kestämään kaiken, häntä värisytti kun hän tuli johtajan eteen, sillä hän luuli, että hänet aiottiin erottaa. Mouret'n silminnähtävä hyväntahtoisuuskaan ei pystynyt rauhoittamaan häntä. Denise pelkäsi häntä yhtä paljon ja tunsi hänen läsnäollessaan ahdistusta, joka tuntui hänestä aivan luonnolliselta, sillä riippuihan hänen kohtalonsa tuon mahtavan miehen tahdosta. Kun Mouret sattui hipaisemaan tytön niskaa ja huomasi tämän vapisevan, hän katui, että oli luopunut hetkeksi ankaruudestaan, sillä auktoriteetin ylläpitäminen oli hänestä kaikesta tärkeintä.
— No niin, neiti, hän jatkoi asettuen entiselle paikalleen kirjoituspöydän taakse. — Koettakaa hoitaa pukunne. Te ette enää ole Valognes'issa, oppikaa nyt pariisittareksi… Jos setänne nimi riitti hankkimaan teille paikan meillä, niin tahdon uskoa, ettette te puolestanne petä teihin asettamiani toiveita. Valitettavasti eivät muut täällä kannata mielipidettäni teidän suhteenne… Kun nyt olen varoittanut teitä, älkää saattako minua häpeään.
Hän kohteli Deniseä kuin lasta osoittaen hänelle enemmän sääliä kuin hyvyyttä. Nuoren tytön olemuksessa oli jotakin, joka herätti hänen uteliaisuutensa ja sai hänet aavistamaan, että tuosta köyhästä ja taitamattomasta lapsesta oli kerran kehittyvä viehättävä nainen. Hänen toruessaan Denise oli sattunut katsomaan rouva Hédouinin kuvaan, jonka kauniit, säännölliset kasvot hymyilivät vakavasti kultakehyksessään, ja hänet valtasi väristys Mouret'n rohkaisevista sanoista huolimatta. Tuollainenko hän oli ollut, tuo nainen, jonka Mouret kaupungilla liikkuvien huhujen mukaan oli tappanut rakentaakseen talonsa hänen verestään tahraantuneiden kivien perustalle. Mouret jatkoi yhä puhettaan.
— Menkää, hän sanoi lopuksi ja tarttui uudestaan kynään.
Denise meni, ja käytävässä häneltä pääsi helpotuksen huokaus.
Tästä päivästä lähtien Denise piti päänsä pystyssä. Herkkätunteisuudestaan huolimatta hän oli rohkea tyttö, joka tiesi, että heikon ja turvattoman täytyy noudattaa järjen ääntä, ja iloisesti hän kävi asettamaansa tehtävään kiinni. Melua nostamatta hän kulki suoraan eteenpäin tähdäten esteistä huolimatta maaliinsa. Ja tämän hän teki mitä luonnollisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, sillä voittamaton lempeys oli juuri hänen luonteensa ydin.
Ensiksikin hänen oli voitettava työn aiheuttama ääretön väsymys. Vaatteiden nosteleminen rasitti hänen käsivarsiaan ja koko hänen ruumistaan niin suuresti, että kuutena ensi viikkona hän valitteli kääntyessään yöllä vuoteessaan. Hänen selkäänsä ja hartioitaan pakotti liiallisesta rasituksesta. Mutta vielä enemmän häntä vaivasivat hänen paksupohjaiset ja raskaat kenkänsä, jotka hän oli tuonut Valognes'ista mukanaan ja joita hänen täytyi käyttää, koska rahat eivät riittäneet kevyempien ostamiseen. Alituisesta menosta aamusta iltaan ja peläten nuhteita, jos hetkeksikään nojautui seinään levätäkseen, hänen hennot pikkutytön jalkansa olivat jalkineiden sopimattomuudesta turvonneet muodottomiksi. Kantapäitä särki, ja jalkaterät olivat täynnä rakkoja, jotka puhjetessaan märkivät niin, että jalka tarttui sukkaan kiinni. Jalkojen liiallinen rasittaminen, joka varsinkin naiselle on epäterveellistä, aiheutti hänen elimistössään häiriöitä, jotka hänen ihonsa kalpeus paljasti. Mutta vaikka hän oli niin hoikka ja näytti niin peräti heikolta, hän kesti, vaikka niin monen muun muotikaupan myyjättären täytyi luopua palveluksesta ammatin tuottamien tautien johdosta. Hänen lujuutensa kestämään tuskaa, hänen itsepintaiset ponnistuksensa ja hänen vaatimaton rohkeutensa pitivät hänen selkänsä suorana ja huulensa hymyssä, vaikka hän tunsi heikkenevänsä ja riutuvansa työstä, jota miehenkään voimat tuskin olisivat kestäneet.
Toisena kiusana oli koko hänen osastonsa vihamielisyys. Ruumiillisiin tuskiin, joita hänen oli kestettävä, liittyivät toverien vainoista aiheutuneet kärsimykset. Vaikka hän oli kaksi kuukautta lempeydellä ja kärsivällisyydellä koettanut lepyttää heitä, ei hän ollut vielä päässyt heidän äreydestään voitolle. Hänen hellyydentarpeeseensa vastattiin pistosanoilla ja kiusanteolla; toverit olivat aina yhtä mieltä häntä vastaan, aina he sulkivat hänet pois yhteisistä riennoistaan. Hän sai kauan kestää heidän pilkkaansa epäonnistuneen ensiesiintymisensä johdosta, häntä sanottiin "Pörröpääksi" ja "kampurajalaksi", ja kun joku ei onnistunut myynnissään, hänen sanottiin olevan Valognes'ista kotoisin; sanalla sanoen, hän oli ainaisen pilkan kohteena. Kun hän sitten tavaratalon koneistosta selville päästyään osoittautui jonkin ajan kuluttua oivalliseksi myyjättäreksi, hämmästys oli yleinen. Nyt tytöt yksissä tuumin koettivat ryöstää häneltä paremmat myyntivuorot. Marguerite ja Clara, jotka arvasivat vaistomaisesti hänen etevyytensä ja pelkäsivät joutuvansa alakynteen, tekivät liiton uutta tulokasta vastaan, ja kätkeäkseen levottomuutensa he teeskentelivät mitä suurinta ylenkatsetta häntä kohtaan. Aurélie rouvaa loukkasi tytön jäykkyys, joka ei sallinut hänen yhtyä muiden imartelevaan suitsuttamiseen. Siksi johtajatar ei ottanutkaan häntä puolustaakseen, vaan yllytti häntä vastaan suosikkinsa, hovinsa suosikit, jotka alinomaa polvillaan ollen osasivat tarjota hänelle sitä mairittelevaa ylistystä, jota hän muhkeassa mahtavuudessaan tarvitsi pysyäkseen hyväntuulisena. Näytti siltä kuin rouva Frédéric, alajohtajatar, olisi tahtonut pysyä heidän liitostaan erillään, mutta sen hän teki kai vahingossa, sillä hän osoittautui yhtä kovaksi kuin muutkin, niin pian kuin huomasi, mihin rettelöihin saattoi joutua, jos uskalsi vastoin muiden tahtoa osoittaa hyväntahtoisuutta. Denisellä ei ollut kenessäkään turvaa. Kaikki he olivat "Tappuratukkaa" vastaan, ja hänen täytyi alinomaa olla sotakannalla tulematta sittenkään kunnollisesti toimeen.
Sellaista hänen elämänsä oli. Hänen oli pakko hymyillä, esiintyä uljaasti ja kohteliaasti silkkipuvussa, joka ei ollut hänen omansa. Hänen täytyi raataa rohkeasti, vaikka oli menehtymäisillään väsymyksestä, vaikka häntä ravittiin huonosti, kohdeltiin pahoin, ja vaikka yhtämittaiset karkeat erottamisuhkaukset painoivat hänen mieltään. Hänen huoneensa oli hänen ainoa turvapaikkansa, ainoa paikka, missä hän saattoi antautua kyyneltensä valtaan, kun päivän kärsimykset olivat käyneet liian koviksi. Mutta sielläkin oli hyytävän kylmä. Lumen peittämästä peltikatosta syntyvä jäinen viima värisytti hänen jäseniään, niin että hänen täytyi maata vuoteessa käppyrässä, panna kaikki vaatteet lisäpeitoksi ja itkiessään kätkeä kasvonsa peitteen alle estääkseen niitä sierettymästä. Mouret ei puhutellut häntä enää koskaan. Kun Denise sattui työssään kohtaamaan Bourdonclen ankaran katseen, hän vavahti, sillä hän arvasi tämän leppymättömäksi viholliseksi, joka ei antaisi hänelle vähintäkään virhettä anteeksi. Keskellä tätä yleistä vihamielisyyttä isä Jouven hänelle osoittama kohteliaisuus tuntui hänestä oudolta. Jos tämä tapasi hänet jossakin syrjässä, hän puhutteli häntä naurussa suin koettaen sanoa jotakin miellyttävää. Kaksi kertaa järjestyksenvalvoja oli säästänyt Denisen nuhteilta taivuttamatta häntä kiitollisuuteen, sillä nuori tyttö ei välittänyt hänen suojeluksestaan. Se herätti hänessä pelkoa.
Eräänä iltana päivällisen jälkeen, kun Denise toveriensa kanssa järjesteli kaappeja, Joseph tuli ilmoittamaan hänelle, että alhaalla eräs nuori mies kysyi häntä. Denise meni alakertaan levottomana.