Marie ei laskeutunut alas olkapäiltäni.
— Äiti, äiti, huusi hän, tulehan katsomaan, minä leikin ratsastamista.
Babet tuli huoneeseen ja hymyili. Ah Babet parkani, kuinka vanhoiksi me olimmekaan käyneet. Muistan, että tuona päivänä värisimme väsymyksestä, katsellessamme yksin ollessamme surullisina toisiamme. Lapsemme palauttivat meille nuoruutemme.
Aamiainen oli hiljainen. Meidän oli ollut pakko sytyttää lamppu. Punainen valo, joka levisi huoneeseen, teki sen sanomattoman surullisen näköiseksi.
— Joutavia! sanoi Jacques. Onhan tällainen lämmin sade parempi kuin kova pakkanen, joka palelluttaisi öljypuumme ja viinitarhamme.
Hän koetti laskea leikkiä. Mutta hän oli levoton kuten mekin, tietämättä miksi. Babet oli nähnyt pahoja unia. Me kuuntelimme hänen kertomustaan hymyhuulin, mutta sydäntämme ahdisti.
— Se on ilma, joka tekee meidät näin alakuloiseksi, sanoin minä rauhoittaakseni mieliä.
— Niin, niin, ilmahan se on, vastasi Jacques kiireesti. Pistän muutamia oksia tuleen.
Iloinen valkea karkeloi seinillä. Puut paloivat rätisten ja jättivät punaisen hiiloksen. Olimme istuutuneet takan ääreen; ulkona oli ilma leuto, mutta sisällä huoneissa levisi katosta jääkylmä kosteus. Babet oli ottanut pikku Marien syliinsä; hän puheli matalalla äänellä Marien kanssa ilahuttaen jokelluksellaan lasta.
— Isä, tuletteko mukaan? kysyi Jacques. Menemme katsomaan aittoja ja kellareita.