Ja kevät, minä en välittänyt keväästäkään! Se olisi voinut viedä pois auringon, joka lämmitti selkääni, lehdikkönsä, säteensä, koko toukokuisen aamunsa, ja minä olisin jäänyt loikomaan haltioissani katsellen Babetia, joka kulki polkua pitkin häilytellen suloisesti hameitaan. Sillä Babet oli sydämessäni saanut laakson sijan, Babet oli itse kevät. En ollut milloinkaan häntä puhutellut. Me punastuimme molemmat kun katsoimme toisiimme Lazare sedän kirkossa. Olisin voinut vannoa, että hän ei voinut minua sietää.
Tänä päivänä hän jutteli hetkisen pesijättärien kanssa. Hänen hopeanheleä naurunsa yhtyneenä Durancen kohinaan kuului piilopaikkaani. Hän kumartui ammentamaan vesitilkkasen nyrkkiinsä, mutta ranta oli korkea, Babet oli vähällä pudota ja piti kiinni ruohosta.
Outo väristys jähmetytti vereni. Nousin äkkiä ja tuntematta kainoutta, punastumatta juoksin nuoren tytön luo. Hän katsoi minuun säikähtyneenä, sitten hän hymyili. Minä kumarruin ollen vaarassa pudota. Onnistuin saamaan oikean käteni, jonka sormet pusersin yhteen, täyteen vettä. Ja minä tarjosin Babetille tätä omituista pikaria kehoittaen häntä juomaan.
Pesijättäret nauroivat. Babet oli hämillään eikä uskaltanut ottaa vastaan, hän epäröi, pää puoleksi poispäin kääntyneenä. Viimein hän teki päätöksensä, lähensi suloisesti huulensa sormieni päihin — mutta hän oli liian kauvan viivytellyt, vesi oli haihtunut. Silloin hän purskahti nauramaan, tuli lapselliseksi ja minä näin kyllä, että hän piti minua pilkkanaan.
Minä olin kovin hämilläni. Kumarruin uudelleen. Tällä kertaa ammensin vettä molemmin käsin ja kiiruhdin viemään ne Babetin huulille. Hän joi, ja minä tunsin hänen suunsa kosketuksen lämmön, joka nousi käsivarttani pitkin rintaani ja pani sen hehkumaan.
— Kuinka Lazare setä mahtaneekaan nukkua! sanoin aivan hiljaa itsekseni.
Näin saneessani huomasin mustan varjoni vieressäni ja kääntyessäni näin setä Lazaren omassa persoonassaan muutaman askeleen päässä — hän katsoi vihaisen näköisenä Babetia ja minua. Hänen kauhtanansa näytti aivan valkoiselta auringonpaisteessa; hänen silmissään oli moitetta, joka herätti minussa halun itkeä.
Babet pelästyi kovin. Hän punastui, hän kiiruhti pois sopertaen:
— Kiitos, herra Jean, kiitän teitä.
Minä kuivasin märkiä käsiäni ja seisoin hämilläni, liikkumattomana
Lazare sedän edessä.