Seuraavana aamuna kello seitsemän ilmestyi Huret Saccard'in luo ja kertoi, mitä hän oli toiminut iltapörssin suhteen operapasaasin käytävällä; hän oli ostanut niin paljon kuin mahdollista, mutta varovasti, ollakseen herättämättä liian paljon huomiota. Hänen määräyksensä nousivat miljonaan, mutta kun molemmat katsoivat tuloksen liian pieneksi, päättivät he jatkaa pyydystelyään. Heillä oli koko aamu käytettävänään. Mutta ensiksi silmäsivät he läpi sanomalehdet, sillä he pelkäsivät, että uutinen on jo tullut julkisuuteen; yksikin rivi voisi saattaa heidän tuumansa häpeään. Ei, sanomalehdistö ei tietänyt vielä miltään; sotaista vain oli kaikkialla, sähkösanomia ja pitkiä kuvauksia Ladovon taistelusta oli vilinänään. Jollei huhu pääsisi leviämään ennen kello kahta, jos heillä vain olisi aikaa yksikin tunti pörssissä, vaikkapa puolikin tuntia, niin onnistuisi kaappaus ja juutalaiset saisivat armopiston, kuten Saccard sanoi. He erosivat, kumpikin lähti taholleen uskaltamaan uusia miljonia taisteluun.
Tämän aamupäivän kuljeskeli Saccard pitkin katuja; hän tunsi niin suuren tarpeen kävellä että jätti vaununsa kotiin. Hän pistäytyi Kolb'in luo, missä kullan kilinä hyväili hänen korviaan kuin voiton enne; ja hänellä oli tarpeeksi itsehallitsemiskykyä olla virkkamatta sanaakaan pankkiirille, joka ei vielä tietänyt mitään. Sitten meni hän Mazaud'in luo, ei antaakseen uusia määräyksiä, vaan teeskennelläkseen levottomuutta illalla antamiensa suhteen. Sielläkään ei aavistettu mitään. Ainoastaan pikku Flory saattoi Saccard'in levottomaksi, hän kiehittelihe niin itsepintaisesti hänen ympärillään; mutta ainoana syynä oli nuoren miehen syvä ihailu herra pankkitirehtöörin finanssineroa kohtaan. Neiti Cluchu alkoi tulla hiukan kalliiksi, hän uskalsi sen vuoksi silloin tällöin pikku summan pörssiin, ja hänen unelmansa oli päästä tuntemaan suuren miehen mielipiteet ja purjehtia hänen vanavedessään.
Syötyään keveän aamiaisen Champeaux'illa, missä hän tyydytyksekseen kuuli Moser'in valittavan epäonnistumistaan ja Pillerault'inkin ennustavan uutta kurssinalennusta, seisoi Saccard vihdoinkin puoli yhden aikaan pörssitorilla. Erään puun varjossa suojassa kuumuudelta näki hän Busch'in ja rouva Méchain'in, jotka alkoivat vilkkaasti jutella hänet nähdessään; hänestä näytti kuin he olisivat aikoneet ryhtyä keskusteluun hänen kanssaan, mutta katuneet sitten; tiesivätkö he jotain, nuo lumppusaksat, jotka alituisesti jahtasivat hylättyjä arvopapereita? Hän vavahti. Mutta nyt huusi joku häntä, ja hän näki Maugendre'n ja kapteeni Chave'n istuvan eräällä penkillä ja riitelevän, sillä edellinen pilkkasi lankonsa surkeita pörssiliikeasioita, hänen vaivaista louisdoriaan, jonka hän joka päivä kuljetti kotiinsa, aivankuin olisi istunut koko illan jossain maaseudun kahvilassa pelaamassa pikettiä. Eikö voisi hän tänään uskaltautua kunnolliseen keinotteluun? Eikö voitto ollut varma, selvä kuin päivä? Hän vetosi Saccard'iin; voittaisihan hän tänään, eikö totta? Hän oli niin varma asiastaan, että olisi uskaltanut peliin koko omaisuutensa. Saccard ei vastannut suoraan kysymykseen, hän hymyili ja pudisti päätään, mutta tunsi omantunnonvaivoja sen johdosta, ettei varottanut tuota miesraukkaa, joka oli ollut niin työteliäs ja selväajatuksinen ennen verstaassaan työskennellessään, mutta hän oli päättänyt vaieta, ja hän oli julma ja tunteeton kuin peluri, joka ei halua häiritä omaa onneaan. Hänen ajatuksensa saivat nyt toisen suunnan. Vapaaherratar Sandorff'in vaunut vierivät ohitse, hän seurasi niitä silmillään ja huomasi niitten ohjaavan de la Blatique-kadulle. Äkkiä johtui hänen mieleensä paroni Sandorff, joka palveli Itävallan lähetystössä; vapaaherratar tiesi varmasti jotain, hän voisi pilata kaiken jonkun naisellisen varomattomuuden kautta. Hän kulki kadun ylitse ja lähestyi vaunuja, jotka seisoivat liikkumattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, kivikuski pukilla. Vaununakkuna avattiin, hän tervehti kohteliaasti ja astui esiin.
"No, herra Saccard, laskua edelleenkin?" Hän luuli, että se oli salasilmukka. "Niin, rouvaseni."
Mutta nyt kohtasi hän vapaaherrattaren katseen, ja hän näki tämän silmissä ihmeellisen vavahduksen, jonka hän ennen oli huomannut intohimoisilla pelureilla, kun he ovat tuskallisen jännityksen vallassa, ja hänelle selvisi, ettei vapaaherratarkaan tiennyt mitään. Lämmin veriaalto valahti hänen aivoihinsa ja täytti hänen sielunsa mielihyvän suloisella tunteella.
"Teillä ei siis ole mitään sanottavaa minulle, herra Saccard?"
"Ei, ei mitään, jota te ette jo tietäisi."
Ja hän poistui ajatellen: "Sinä et ole ollut rakastettava minua kohtaan, minua huvittaa nähdä sinun saavan kylmän kylvyn. Ehkä se opettaa sinua olemaan suopeampi toisella kertaa." Vapaaherratar ei ollut milloinkaan ollut hänen mielestään kiihottavampi kuin nyt, ja hän oli varana, että kerran oli vielä tuleva hänen vuoronsa päästä tuon naisen rakastajaksi.
Mutta hänen tullessaan takasin pörssitorille kulki uusi vavahdus hänen lävitseen: hän näki Gundermann'in kaukaa tulevan Vivianne-kadulta. Vaikka hän olikin kaukana, tunsi Saccard heti hänen laahaavan käyntinsä, suuret, kalpeat kasvot ja jäykän asennon: hän kulki joukon lävitse katsomatta oikealle tai vasemmalle, varmana ja vakavana kuin kuningas. Saccard seurasi häntä levottomin katsein, koettaen selittää hänen pienimmänkin liikkeensä. Nyt puhui Nathansohn hänen kanssaan — kaikki oli menetetty! Mutta kun vapaavälittäjä vetäytyi takaisin pettynein ilmein, alkoi Saccard uudelleen toivoa. Ja äkkiä ilo valtasi hänen sydämensä: Gundermann meni leipuripuotiin ostamaan makeisia lastenlapsilleen; se oli varma merkki, sitä hän ei tehnyt koskaan, kun pula uhkasi.
Kello löi yksi ja soittokello ilmaisi pörssiajan alkaneen. Siitä muodostui muistettava päivä, yksi noita häviöitten, raunioitten päiviä, niitä harvinaisia päiviä, jolloin arvopaperien nousu tekee saman onnettoman vaikutuksen kuin muutoin niitten lasku. Aluksi tukahuttavan kuumuuden vallitessa jatkui laskua edelleen, mutta pian kuului ostomääräyksiä siellä ja täällä, kuin yksityisiä kiväärin laukauksia, ennenkuin taistelu alkaa. Ne herättivät yleistä hämmästystä. Mutta vielä olivat markkinat laimeat yleisen epäluulon vallitessa valtiollisten suhteitten johdosta. Mutta ostot tulivat lukuisammiksi; kaikilta puolilta tuli uusia määräyksiä tähän suuntaan; alituisesti kuului Nathansohn'in, Mazaurd'in ja Jacoby'n ääni etuoikeutettujen välittäjäin paikalta; he huusivat ostavansa kaikkia mahdollisia papereita kaikkiin mahdollisiin hintoihin; ja ikäänkuin vavistus kävi väentungoksen lävitse, kasvava kohu, ilman että kukaan uskalsi oikein seurata tätä uutta liikettä, niin hämillään olivat kaikki uuden käänteen suhteen. Kurssit olivat nousseet huomattavasti. Saccard sai tilaisuuden antaa Massias'elle ja Nathansohn'ille uusia määräyksiä. Hän pyysi pikku Flory'akin, joka juoksi ohitse, antamaan Mazaud'ille lomakkeen, johon hän oli kirjottanut, että välittäjän piti ostaa, ostaa yhä; kun nuori mies oli lukenut tämän, juurtui häneenkin Saccard'in usko ja hän ryhtyi ostamaan omaan laskuunsa. Ja juuri sillä hetkellä, kellon ollessa neljännestä vailla kaksi, puhkesi ukkonen pörssissä: Itävalta luopui Veneziasta, sota oli loppunut! Mistä tuli tämä uutinen? Kukaan ei sitä tiennyt, se lensi suusta suuhun, kipinöi ikäänkuin itsestään kivityksestä, kaikki sitä kertasivat, ja se kasvoi kuuluvaksi kuin joen kohina, kun se lyö rantoja vastaan. Lennossa nousivat kurssit mitä kauheimman hälinän vallitessa. Ennen sulkemisaikaa olivat ne kohonneet 40 à 50 frangilla. Sekamelska oli kuvaamaton; se oli ikäänkuin mieletön pako, jonka aikana kaikki upseerit ja sotamiehet juoksevat matkoihinsa pelastaakseen oman nahkansa olematta selvillä asemasta. Otsilta valui hiki, leppymätön kesäaurinko hukutti pörssin liekkien hehkuvaan mereen.