Tyttö livahti puoliavoimesta ovesta ja jätti Delcambre'n seisomaan yksinään palvelustytön huoneeseen, jossa oli korjaamaton vuode ja pesuvati täynnänsä likaista vettä; kirstunsa oli Clarisse jo aamulla vienyt pois ollakseen valmis lähtemään heti suuren kohtauksen perästä. Nyt tuli hän takaisin ja sulki varovaisesti oven jälessään.
"Herran täytyy vielä hiukan odottaa; he juttelevat."
Delcambre alkoi vähitellen menettää kärsivällisyytensä, vasen poski alkoi hermostuneesti värähdellä ja veri nousi päähän.
"Antaa nyt jo tulla lopun", sammalsi hän tietämättä mitä sanoi, ja hänen kätensä vapisivat kuin vilusta.
Mutta kun Clarisse, joka taas oli kadonnut, tuli jälleen takasin, pani hän sormen huulilleen ja pyysi häntä kaiken nimessä olemaan levollinen.
"Minä vakuutan, herra, että on parasta odottaa vielä hiukan."
Delcambre tunsi äkkiä polvensa niin heikoksi, että hänen täytyi istuutua sängyn syrjälle. Huoneessa oli pimeä. Kamarineiti kuunteli ovella. Delcambre'n korvissa suhisi, hän luuli kuulevansa kokonaisen armeijan marssin tahdin.
Vihdoin tunsi hän Clarisse'n käden kainalossaan. Hän ymmärsi, mitä tyttö tarkotti ja pisti hänelle kirjekuoren, jossa oli luvatut 200 frangia. Tyttö kulki edellä, veti verhon syrjään, tyrkkäsi prokuraattorin makuuhuoneeseen ja sanoi:
"Siinä ne nyt ovat!"
Ja Delcambre näki edessään vapaaherrattaren ja Saccard'in enemmän kuin puolialastomina ja asennossa, joka ei jättänyt sijaa pienimmällekään epäilykselle heidän suhteensa laadusta.