Sitten johtui hänen mieleensä luultavasti jotain, joka oli yhteydessä
Jordanin kanssa, ja hän huudahti:
"Entä Sicardot-juttu? Sille me siis annamme palttua."
Méchain teki tuskaisen liikkeen paksuilla käsillään: koko hänen mahdottoman suuri vartalonsa liikahteli epätoivosta.
"Oh, luojani", vitisi hän piipittävällä äänellään, "siitä tulee naula minun ruumisarkkuuni."
Sicardot-juttu oli romantinen tarina, jonka rouva aina melkoisella innostuksella kertoi. Muuan hänen serkkunsa, Octavie Chavaille, joka oli häntä paljo nuorempi, hänen tätinsä tytär, oli eräänä iltana raiskattu sen talon portaissa, jonka kuudennessa kerroksessa tytöllä äitinsä kanssa oli pieni kortteeri. Pahinta oli, että herra, nainut mies, joka tuskin viikko sitten oli vaimoineen asettunut asumaan erään rouvan luo toisessa kerroksessa, oli ollut niin raaka, että nuori tyttö oli satuttanut itsensä ulkonevaan nurkkaukseen ja nyrjähyttänyt olkapäänsä. Äiti tietysti julmistui ja tahtoi nostaa hirmuisen jutun, mutta tyttö tunnusti itkien, ettei hänkään syytön, että se oli pelkkä tapaturma, ja että hänestä olisi kovin surullista, jos herra joutuisi vankilaan. Silloin äiti vaikeni ja tyytyi 600 frangiin, jaettuna 12 velkakirjaan, joista oli maksettava 50 frangia kuukaudessa yhden vuoden ajalla, eikä sitä voinut lainkaan paljoksua, sillä nuori tyttö, joka juuri oli lopettanut ompelukurssin, ei voinut ansaita, hän makasi vuoteen omana, maksoi paljon rahaa ja sai niin huonon hoidon, että hänen käsilihaksensa lamautuivat ja hän jäi vialliseksi. Ennen ensimäisen kuukauden loppua oli herra kadonnut ilmottamatta osotettaan. Ja onnettomuuksia tuli satamalla nuoren tytön osaksi: Octavie synnytti pojan, kadotti äitinsä, vajosi harhateille ja kurjuuteen. Lopuksi joutui hän serkkunsa, rouva Méchain'en hoiviin. Hän oli laahannut kaduilla kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään saakka, sillä hän ei voinut tehdä työtä kätensä vuoksi, myyskenteli joskus sitroneja halleissa, hävisi viikkokausiksi miesten kanssa, jotka sitten ajoivat hänen luotansa, juopuneena ja häväistynä. Viime vuonna oli vihdoinkin kaikeksi onneksi tullut loppu hänen kurjasta elämästään erään sellaisen, tavallista hurjemman seikkailun perästä. Ja rouva Méchain'en oli täytynyt pitää lapsi, Victor, ja koko tästä jutusta oli jälellä ainoastaan nuo kaksitoista maksamatonta velkakirjaa, joitten alla oli nimi Sicardot. Senverran vain oli saatukin tietää herrasta että hänen nimensä oli Sicardot.
Taas ojensi Busch kätensä ja otti esille Sicardot-paperit. Ei haasteita, eikä Venemoisia, ainoastaan 12 velkakirjaa.
"Olisipa Victor edes kiltti poika!" vaikeroi muija. "Mutta te ette voi ajatellakaan, millainen pahankurinen lapsi hän on! Ei ole hauska sellainen perintö, poika päättää päivänsä mestauslavalla, enkä minä näistä paperilapuista saa ainoatakaan sou'ta."
Buschin suuret silmät tuijottivat yhä velkakirjoihin. Kuinka monta kertaa olikaan hän niitä tarkastellut toivossa että joku huomaamatta jäänyt ominaisuus — kirjainten muoto tai paperin laatu — ohjaisi jälille! Hän väitti aina, että tuo hieno, suippo käsiala oli hänelle tuttu.
"Merkillistä", sanoi hän vielä kerran, "olen varmasti nähnyt tuon a'n ja o'n ennen — ne ovat niin suippoja, että näyttävät i'ltä."
Samassa koputettiin ovelle ja hän pyysi Méchain'en ojentamaan kätensä ja avaamaan, sillä ovi johti suoraan portaille; oli kuljettava tämän huoneen läpi päästäkseen toiseen, joka oli kadun puolella. Kyökki, ikkunaton luola, oli eteisen toisella puolella. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään!" Tulija oli Saccard. Hän hymyili, sillä häntä huvitti hiljaisuudessa messinkilevy, joka oli kiinnitetty oveen ja jossa suurilla, mustilla kirjaimilla seisoi: Asianajaja.