"Jättäkää minut rauhaan! Koska haluatte saattaa itsellenne tarpeettomia suruja, niin pitäkää hyvänänne! Olen varottanut teitä, on aivan oikein teille, että saatte itkeä. Mutta minä puolestani … ennemmin kuin uhraan hiuskarvaakaan koko tuon roskan tähden, saavat he joutua katuojaan … kernaasti minun puolestani!"
Caroline oli noussut.
"Hyvästi siis!"
"Hyvästi!"
Ja lähtiessään kuuli hän Maxime'n huutavan taas kamaripalvelijaansa ja ryhtyvän tyynesti matkalaukkujen täyttämiseen. Kun nuori mies pakeni unhottaakseen kaiken ja viettääkseen laiskaa elämää Neapelin sinisen taivaan alla, näki hän ajatuksissaan toisen veljen pimeänä iltana harhaavan nälissään veitsi kädessä jossakin kaukaisilla esikaupungin kujilla. Eikö siinä ollut todistus siitä, että raha on samaa kuin kasvatus, terveys ja äly? Ihmiset ovat yhtä likaisia sisältään, sivistys antaa vain taidon haista hyvältä ja elää moitteettomasti.
Kun Caroline-rouva saapui työkotiin, valtasi hänet outo vastenmielisyys nähdessään kaiken tuon loiston ja ylellisyyden. Mitä varten olivat nuo ylpeät rakennukset, komeat leikkikentät, portaat ja käytävät, jotka olisivat kelvanneet kuninkaalliseen linnaan? Mitä varten koko tuo suuremmoinen hyväntekeväisyys, jollei edes sellaisessa ympäristössä voitu parantaa onnetonta olentoa, kasvattaa turmeltunutta lasta kelpo ihmiseksi, joka osaa erottaa hyvän ja pahan?
Laitoksesta ei Caroline saanut mitään uusia tietoja. Victor oli ikäänkuin jäljettömiin kadonnut suuren kaupungin vilinään.
Veljensä tapasi hän tällä kertaa sangen alakuloisena. Ensi aikoina ei Hamelin ollut voinut uskoa, että mikään vakavampi vaara uhkasi häntä. Hänen puolustuksensa oli niin yksinkertainen ja selvä: hänet oli nimitetty puheenjohtajaksi vasten tahtoaan, koko aikana ei hän ollut sekaantunut raha-asioihin ja melkein koko ajan ollut poissa Parisista, ollen siten estetty pitämästä asioita silmällä. Mutta puhuttuaan asianajajansa kanssa oli hänelle vihdoin selvinnyt, mikä kauhea edesvastuu lepäsi hänen hartioillaan. Kaikkiin säännöttömyyksiin, joita oli tapahtunut, oli hän osallinen, kukaan ei voinut uskoa, että hän olisi ollut tietämätön ainoastakaan; Saccard oli vetänyt hänet mukanaan kunniattomuuteen. Mutta hänen yksinkertainen, hurskas lapsenuskonsa antoi hänelle sellaisen alentuvaisuuden, että sisarta aivan kummastutti. Häntä suretti vain se, että hänen suuri työnsä nyt keskeytyi. Ja hänen alakuloisuutensa johtui vain siitä, että hän tunsi tämän vankilassaolonsa, tämän nimeensä liittyvän tahran tekevän hänet mahdottomaksi työtänsä jatkamaan.
Ajatuksiinsa vaipuneena kuunteli hän sisaren puhetta, että sanomalehdet alkoivat yhä suosiollisemmin suhtautua häneen. Vihdoin sanoi hän ikäänkuin unesta heräten:
"Miksi sinä et tahdo tavata häntä?"