"Vai niin, tekö rouvaseni. Olen nähnyt teidät ja huusin juuri teitä.
Tulkaa tänne, tulkaa lähemmäksi, niin kuiskaan teille jotain…"
Hiukan vavahtaen astui Caroline sairaan luo ja istuutui tuolille sängyn viereen.
"Minä en tiennyt sitä ennen, mutta nyt minä tiedän. Veljeni myy papereita ja minä olen kuullut ihmisten itkevän hänen huoneessaan. Veljeni … oh, se viilsi kuin kaksiteräinen miekka sydäntäni. Ah, noita inhottavia rahoja … voi, köyhien kärsimyksiä. Ja kohta, kun minä olen kuollut, myy veljeni minun paperini, mutta minä en tahdo sitä, en tahdo!"
Hän korotti ääntään ja siihen tuli rukoileva sävy.
"Katsokaa, tuolla pöydällä ovat minun paperini. Antakaa ne tänne, minä sidon ne yhteen nippuun, ja te otatte ne sitten mukananne, otatte kaikki. Oh, minä olen huutanut teitä, odottanut teitä, ja minä niin kovin pelkäsin, että paperini joutuvat hukkaan, koko elämäntyöni raukee tyhjiin!"
Ja kun Caroline epäili antaa papereita hänen käsiinsä, rukoili hän kädet ristissä.
"Olkaa lempeä, suokaa minun nähdä, ovatko kaikki tallessa, ennenkuin kuolen … veljeni ei ole kotona, hän ei ole sanomassa, että minä työskentelen itseni hengiltä … ah, minä pyydän!"
Silloin Caroline suostui.
"Niin, huomaattehan itsekin, että tämä on väärin minulta; veljenne sanoo, että se on teille turmioksi."
"Turmioksi? Eikö mitä! Ja mitä se muuten haittaa? Niin monen unettoman yön perästä on minun vihdoinkin onnistunut saada tulevaisuuden yhteiskunta järjestykseen. Kaikki on mietitty ja arvioitu edeltäkäsin, oikeus ja onni mitä runsaimmassa määrässä. Oh, mikä suru, etten ehtinyt julaista teostani tarpeellisilla selityksillä varustettuna! Mutta tässä ovat muistiinpanot, ne ovat järjestyksessä ja täydelliset. Lupaattehan ottaa ne huostaanne, niin että joku toinen voi käyttää niitä ainehistona kirjojen kirjaan, joka on leviävä yli mailman."