Saccard oli sinä päivänä sulkeutunut Jantrou'n huoneeseen puhuakseen hänen kanssaan lehdestä. Aamunumerossa oli hän huomannut Huret'n artikkelin, jossa tämä niin mahdottomasti ylisteli Rougon'in viimeistä esiintymistä kamarissa, että Saccard oli heti lähettänyt hakemaan Huret'n antaakseen hänelle tarpeellisen löylytyksen. Luuliko tuo mies tosiaankin, että hän alkoi puhaltaa torvea veljensä kunniaksi? Kuvitteliko Huret todellakin, että hän sai maksun lehden "luonteen" halventamisesta hävyttömillä ylistyspuheillaan jokaisen ministerin edesottamisen johdosta? Jantrou hymähti kuullessaan puhuttavan lehden "luonteen" alentamisesta. Muuten kuunteli hän rauhallisena ja tarkasteli kynsiään, sillä rajuilma ei puhjennut häntä kohtaan. Itse asiassa tunsi hän rajatonta halveksumista sekä politikaa että kirjallisuutta kohtaan ja nyrpisti nenäänsä kaikille johtaville artikkeleille, omille kirjottamilleenkin; ainoastaan ilmotuksista puhuttaessa hän vilkastui. Hän oli nykyään hieno ja puettu viimeisen muodin mukaan, yksin hänen turkkinsa, jota hän aina talvella käytti, maksoi 2,000 frangia. Mutta tässä hienoudessa oli aukkoja, jokainen sai sellaisen vaikutelman, että hän edelleen oli epäsiisti kuoren alta, että tuo erotettu ent. maisteri ei ollut voinut kokonaan pestä pois koululikaa ja että hänen nahkassaan vielä asui kaikki se saasta, mikä siihen oli kokoontunut kymmenen vuoden aikana; ja kesken varmaa töykeää esiintymistään saattoi hän äkkiä muuttua matelevan nöyräksi, ikäänkuin hän olisi pelännyt saavansa jälleen potkun, kuten ennen maailmassa. Hän ansaitsi 100,000 frangia vuodessa, kulutti kaksi kertaa sen verran, eikä kukaan tiennyt millä tavoin, sillä häntä ei koskaan nähty edes jonkun rakastajattaren seurassa; kenties oli hänellä kannettavanaan joku likainen taakka, salainen syy hänen erottamiseensa Bordeaux'in koulusta. Muuten nautti hän absinttia, kuten ennenkin, sillä erotuksella vain, että se nyt tapahtui hienoissa klubeissa entisten kurjien kapakoitten sijasta, ja hänen hiuksensa yhä harvenivat, hänen kasvoilleen levisi yhä enemmän lyijynharmaus, hänen muinaisesta kauneudestaan oli jälellä vain musta, kähärä parta, ja se antoi hänelle vielä jossain määrin nuorekkaan leiman.
Kun nyt Saccard taas alkoi puhua lehden "luonteesta", teki hän väsyneen liikkeen kädellään, ikäänkuin pyytääkseen esimiestään olemaan kuluttamatta aikaa tarpeettomaan lörpöttelyyn, vaan pikemmin puhumaan vakavammista asioista, koska heidän kumminkin täytyi odottaa Huret'a.
Viime aikoina oli Jantrou keksinyt uuden reklaamiaatteen. Hän ajatteli ennen kaikkea kirjottaa parikymmensivuisen vihkosen Yleispankin tukemista yrityksistä, mutta siitä pitäisi tulla jännittävä kuin pikku romaani ja sen tyyli pitäisi olla dramallinen, helppotajuinen. Hän aikoi vallottaa koko maaseudun tällä kirjasella, jota jaettaisiin ilmaiseksi maan kaukaisempiinkin kolkkiin. Edelleen halusi hän antaa monistaa jonkun pörssikertomuksen, joka lähetettäisiin sadalle huomattavimmalle maaseutulehdelle ilmaiseksi tai aivan pientä korvausta vastaan, ja josta oli tuleva hyvä ase kilpailijoita vastaan. Hän tunsi Saccard'in ja osasi saada hänet innostumaan aatteistaan, jotka tämä omaksui ja joita hän kehitti, niin että hän lopuksi hyvällä syyllä voi pitää niitä ominaan. Aika kului; molemmat herrat harkitsivat parhaillaan, miten reklaamirahasto oli käytettävä tulevan vuosineljänneksen aikana: kuinka paljo oli maksettava suurille lehdille, kilpailijan tiedonantojen kirjoittajalle, jonka vaiteliaisuus oli ostettava, erään sangen huomattavan lehden neljännelle sivulle, joka oli kaupan ja jolta voi lunastaa itselleen palstan j.n.e. Ja se seikka, että he istuivat siinä jakelemassa rahoja kaikkiin suuntiin, osotti todistettavan selvästi, miten pohjattomasti he halveksivat herkkäuskoisen yleisön tyhmää tietämättömyyttä — halveksivat ja ylenkatsoivat tuota tyhmää elukkalaumaa, joka on valmis uskomaan mitä laivurihistoriaa tahansa ja käsittää niin vähän pörssiliikettä, että röyhkeimmätkin valheet kiehtovat heiltä heidän miljonansa keinottelukarkelon pyörteihin.
Silläaikaa istui Jordan miettien, miten saisi vielä kokoon parikymmentä riviä pakinansa kahden palstan täytteeksi. Yht'äkkiä huusi Dejoie häntä.
"Ahaa", sanoi hän, "onko herra Jantrou nyt yksin?"
"Ei, herra Jordan, ei vielä. Täällä on rouvanne, joka tahtoisi puhua teidän kanssanne."
Jordan kiirehti huoneesta sangen levottomana. Muutamia kuukausia sitten oli rouva Méchain huomannut, että hän kirjotti "Toivoon" omalla nimellään, ja silloin oli Busch vaatinut kuuden 50 frangin velkakirjan sisältöä, jotka velkakirjat hän oli tunnustanut räätälilleen. Nuo 300 frangia olisi hän voinut maksaa, mutta häntä suututti se, että kustannukset olivat ajan kuluessa nostaneet summan 730 frangiin 15 centimeen. Hän oli kumminkin sitoutunut maksamaan 100 frangia kuussa, mutta kun hän ei voinut pitää sanaansa, sillä välttämättömät talousmenot oli etukädessä suoritettava, kohosivat kustannukset joka kuukausi, ja hän oli nyt aivan epätoivossa.
"Mitä nyt taas?" kysyi hän vaimoltaan heti odotushuoneeseen astuttuaan.
Mutta ennenkuin tämä ehti vastata, paiskattiin toimittajan huoneen ovi kiivaasti auki ja Saccard huusi: "No, Dejoie, eikö herra Huret tule?" Vahtimestari sammalsi hätääntyneenä: "Ei hän ole tullut; en voi auttaa!" Saccard sulki oven kiroten ja Jordan, joka oli vetänyt vaimonsa mukanaan erääseen pikku huoneeseen, voi siellä tehdä rauhassa kyselyjään. "No, miten ovat asiat, rakkaani?" Marcelle, joka muutoin oli niin iloinen ja vilkas, ja jonka pieni, pyöreä vartalo, ruskeat kirkkaat silmät, tuore iho ja hymyilevä suu, olivat aivan kuin onni itse, huoltenkin hetkellä, näytti tänään olevan suunniltaan.
"Oh, Paul, jospa tietäisit — meille tuli muuan raaka, siivoton mies, joka haisi niin pahalta ja oli luullakseni juovuksissa … hän sanoi, ettei enää tämä meno kelpaa, meidän huonekalumme myydään huomenna. Ja hänellä oli muuan julistus, jonka hän välttämättä tahtoi liimata portille…"