Ja tyttö odottaisi häntä.
V.
Julienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut hänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi jonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin kevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja nauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi myöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen onnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen olkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen olemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen hampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.
Ulkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän valoa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän edestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun vastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä rakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä ääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen porttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan ikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin onneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa tähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian nukkuvan puolisonsa viereen — hänen kuorsauksensa kuului selvästi kadulle avoimesta ikkunasta.
Kun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein askelin paikan yli.
Tultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai äkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän tiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut muuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan molempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin vakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa kuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten tulevan hänen perässään.
Äkkiä hän pysähtyi.
Noin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka olivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue Beau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet punssilasin ääressä — olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen vuoksi.
Jos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut ja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja heidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.
Mutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä hetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän melua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin, mutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.