Äkkiä kuului kovaa melua ja huutoja; preussilaiset olivat tunkeutuneet pihalle, ja Dominique vaan yhä ampui ja ampui. Viimeinen luoti oli juuri lähtenyt hänen kivääristään, kun viholliset hänet ympäröivät, tarttuivat häneen, temmaten vielä savuavan aseen hänen kädestään ja julmistuneina ollen, aikoivat suoraa päätä ottaa hänet hengiltä. Fränzchen oli syöksynyt esiin, väännellen käsiään ja rukoillen armoa.
Silloin saapui huoneeseen upseeri, antoi tuoda vangin luokseen, ja
vaihdettuaan muutamia sanoja saksaksi sotilaittensa kanssa, kääntyi
Dominiqueen päin, ja virkkoi lyhyesti, sujuvalla ranskankielellä:
»Kahden tunnin päästä teidät ammutaan».
III.
Saksalainen ylipäällystö oli antanut käskyn, että jokainen ranskalainen — jollei hän kuulunut vakinaiseen armeijaan — joka tavattiin ase kädessä, oli ammuttava.
Tällaisilla drakoonisilla keinoilla, joita käytettiin omaa kontuansa puolustavia talonpoikia vastaan, tahtoivat saksalaiset estää väestöä yleisesti tarttumaan aseisiin, mitä he kovasti pelkäsivät.
Upseeri, pitkä laiha, viisikymmenvuotias mies, kuulusteli Dominiquea hetkisen. Hän puhui hyvää ranskaa, mutta kankeasti, kuten preussilaisille on omituista.
»Oletteko täältä kotoisin?» kysyi hän.
»En, olen belgialainen».
»Miksi olette sitten tarttunut aseihin? Mitä sota teihin koskee?»
Dominique ei vastannut.