Upseeri ei hymyillyt, vaan seisoi vakavana ja jäykkänä; oltuaan hetkisen vaiti kysyi hän jälleen: »Onko hän jo pitemmän aikaa asunut täällä?»
Tyttö nyökäytti päätään.
»Sitten tuntee hän kai tarkasti läheiset metsät?»
Fränzchen kohotti kummastuneena silmiään.
»Kyllä», vastasi hän.
Upseeri ei enää virkkanut Fränzchenille mitään, kääntyi pois ja antoi käskyn tuoda kylän pormestarin luokseen. Fränzchen luuli arvanneensa kysymysten tarkotuksen; puna kohosi hänen kasvoilleen ja hän alkoi jälleen toivoa.
Mylläri oli oitis ampumisen tauottua lähtenyt myllynratastaan katsomaan. Hän rakasti tytärtään ja tulevaa vävypoikaansa, mutta myllynratas oli myöskin lähellä hänen sydäntään, ja koska lapset kerran olivat onnellisesti välttäneet vaaran — kuten hän luuli — täytyi hänen muistaa vanhaa työtoveriaan, joka oli saanut niin kovia kokea. Ratasraukka näytti vallan kurjalta, ja vanhan myllärin sydäntä vihloi, kun hän kumartui lähemmin sen vaurioita tarkastamaan. Viisi siivistä oli kokonaan murskautunut ja koko ratas täynnä reikiä ja lohkeamia. Hän mietiskeli, mitenkä vahingot parhaiten voisi korjata, ryhtyipä heti paikalla tukkeamaan rakoja puupalasilla ja sammalilla.
Fränzchen riensi kiiruusti hänen luokseen ja sanoi hänelle, että vieras upseeri tahtoi häntä puhutella, kertoen samalla mitä oli kuullut. Nyt vihdoinkin pääsivät hänen kyyneleensä valloilleen, niin että hän saattoi itkeä.
Mutta isä ravisti päätään, »ei sitä noin vaan muitta mutkitta ihmisiä ammuta», virkkoi hän lohduttaen. Sitten läksi hän rauhallisesti myllyyn. Upseeri vaati karskilla äänellä ruokavaroja, mihinkä mylläri tyyneesti vastasi, ettei Rocreusessa mitään raakuudella ja väkivallalla saada aikaan. Hän sanoi olevansa valmis toimittamaan tarpeelliset ruokavarat, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että hänelle jätettäisiin vapaat kädet.
Preussilaista upseeria harmitti tosin vanhuksen kuiva vastaus, mutta hän antoi myöten. Kun mylläri jo oli poismenossa, huusi upseeri hänet jälleen luokseen ja kysyi: »Mikä on tuon vastapäätä olevan metsän nimi?»