Hänen ikkunansa vieritse kulkivat ullakolta myllynrattaalle johtavat, seinään kiinnitetyt portaat, jotka jo kauvan olivat olleet käyttämättöminä ja kokonaan murattien ja sammalten peitossa.
Fränzchen heilautti itsensä arvelematta ikkulaudalle, tarttui yhteen portaitten rautaisista käsipuista ja riippui näin käsiensä varassa; mutta pian tapasivat hänen jalkansa toisen astimen ja hän alkoi kavuta alaspäin. Se oli tavattoman vaikeaa, hänen vaatteensa estivät häntä, ja vain hitaasti pääsi hän alaspäin. Silloin irtautui muurista kivi ja putosi loiskahtaen veteen. Hän pidätti henkeään. Mutta Morelle pauhasi tasaisesti edelleen ja Fränzchen ajatteli, että sen ääni varmaankin oli estänyt kiven putoamisen kuulumasta. Tämä teki hänet rohkeammaksi, ja hän jatkoi yhä kulkuaan alaspäin. Mutta saavuttuaan Dominiquen huoneen korkeudelle, huomasi hän kauhukseen, että uusi este kohtasi häntä. Ikkuna ei ollutkaan suoraan hänen ikkunansa kohdalla, vaan niin etäällä portaista, ettei hän voinut ulottua kädellään sinne. Täytyisikö hänen tyhjin toimin palata takasin? Ei, ei millään muotoa! Hän irroitti kädellään seinästä pieniä muurisaven palasia ja viskeli niitä Dominiquen ikkunaan; mutta Dominique ei kuullut, hän nukkui luultavasti. Fränzchen tunsi voimansa alkavan uupua, ja sen lisäksi oli veden pauhu niin korvia huumaava.
Fränzchen repi kätensä verille kiviseinässä ja heitteli yhä saven palasia, mutta Dominique ei kuullut. Vihdoinkin, kun Fränzchen jo luuli voimiensa pettävän ja suinpäin syöksyvänsä jokeen, avautui ikkuna hiljaa.
»Minä se olen», kuiskasi Fränzchen, »auta minua nopeasti, minä en jaksa enää pysyä täällä».
Dominique kumartui eteenpäin, tarttui häneen ja nosti hänet huoneeseen.
Nyt pääsi hänen liikutuksensa valloilleen ja hän alkoi nyyhkyttää suonenvetoisesti, mutta ajateltuaan, että hänen itkunsa voitaisiin kuulla, hillitsi hän itsensä.
»Vartioidaanko sinua?» kysyi hän hiljaa.
Dominique oli yhä sanatonna hämmästyksestä; hän nyökäytti vain päätään ja viittasi ovelle. Ulkoa kuului selvästi kuorsausta, vartioiva sotilas lienee käynyt maahan pitkäkseen ja nukahtanut siihen. Hän arveli kai, että kun hän makasi poikkipuolin oven alla, ei hänen vankinsa voinut päästä pakoon.
»Sinun täytyy paeta», kuiskasi Fränzchen hätäisesti, »minä olen tullut pyytämään sinua pakenemaan ja sanomaan sinulle hyvästi».
Mutta Dominique ei näyttänyt käsittävän hänen sanojen tarkotusta, hän oli yhä suunniltaan hämmästyksestä.