Delaherche nousi ylös, hän oli kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa ja tahtoi liikkeillä enentää sanojensa vaikutusta.
— Yht'äkkiä pamahtaa laukaus ja Dieuletin metsästä singahtaa pommi suuressa kaaressa ja putoaa aivan lähelle… Se teki minuun, kunniani kautta, saman vaikutuksen kuin ilotulitus keskellä päivää! Keisarin ympärillä syntyi hälinää, huudettiin ja hätäiltiin. Rakuunaöversti juoksee minun luokseni kysymään, missä paikoin tappelu on. Minä vastaan heti, että tappelu on Beaumontissa, on varmasti. Hän palajaa keisarin luo, jonka polvelle ajutantti levittää kartan. Keisari ei uskonut, että se oli Beaumontin luona. No, eihän ollutkaan ihme, ett'ei hän luottanut sanaani, varsinkin kun pommit näyttivät lähenevän, Mouzonin tieltä päin… Ja sitten, yhtä selvästi kuin näen teidät, näin keisarin kääntävän kelmeät kasvonsa minuun päin ja tunsin surumielisen, epäilevän katseensa. Ja sitten hän taas painoi päänsä kartan yli ja istui liikkumattomana.
Delaherche oli aina ollut innokas bonapartelainen, vaan viime aikoina hän oli huomannut keisarikunnan tehneen useita erehdyksiä; kumminkin hän vielä puolusti hallitsijasukua ja surkutteli Napoleon kolmatta, jota kaikki pettivät. Hänen mielestään oli sotajoukon kärsimistä tappioista yksinomaittain syytettävä vastustuspuoluetta eduskunnassa, sillä sehän oli kieltäytynyt äänestämästä tarvittavia lisäjoukkoja ja varoja.
— Palasiko keisari taloon? kysyi Beaudoin.
— Sitä en tiedä, minä näin hänet vain siinä istumassa… Oli jo päivällisaika, taistelu näytti lähenevän ja minun täytyi ajatella paluumatkaa… Sen vain huomasin, että eräs kenraali, jolle näytin Carignania takanamme lakeudella, hämmästyi tavattomasti, että Belgian raja oli niin lähellä… Keisari parka, hän on todellakin surkuteltava, sellaisia miehiä ympärillä!
Gilberte oli iloinen ja vapaa kuten ennen leskenä ollessaan ja palveli entistä koti-ystäväänsä, antoi milloin voita, milloin pannuleipiä. Hän tahtoi, että kapteeni nukkuisi pois väsymyksensä heidän vieraskamarissaan, vaan siihen ei Beaudoin suostunut, hän oli varsin kiitollinen, jos sai heittäytyä pariksi tunniksi sohvalle Delaherchen pukuhuoneessa; hänen täytyi mitä pikemmiten yhtyä rykmenttiinsä. Ja kun nuori rouva tarjosi hänelle sokerirasian, yhtyivät heidän sormensa. Vanha rouva tarkasti koko ajan miniätään ja ymmärsi että huhut olivat puhuneet totta.
Palvelustyttö tuli saliin.
— Täällä ulkona on sotamies, joka pyytää herra Weissin osotetta.
Delaherche ei ollut ylpeä ensinkään, vaan jutteli kernaasti alhaison kanssa, halusipa päästä heidän suosioonsakin.
— Weissinkö osotetta? Sehän merkillistä! Käske miehen tulla sisälle.