— Niin, rouva rakas, kertoi vaimo Henriettelle, meillä ei ole mitään enää… Muistattehan rouva, meidän talomme oli kirkkotorin laidassa ja kranaatti tulee ja sytyttää sen palamaan. Minä en ollenkaan ymmärrä, miten me, lapset ja kaikki, pääsimme sieltä hengissä…
Pikku tytöt purskahtivat jälleen itkuun ja äiti jatkoi rajusti viittilöiden kertomustaan:
— Minä näin kangaspuiden palavan kuin kuivat katajat … ja sängyn ja huonekalut, kaikki ne menivät. Olkikupo ei sen sukkelampaan pala! Entäs pöytäkello, jota minä en saanut pelastetuksi…
— Paholainen heidät nielköön, manasi mies vesissä silmin, mikä meidän eteemme nyt tulee!
Henrietten ääni värähteli hänen sanoessaan:
— Olettehan te kumminkin yhdessä molemmat, olette terveitä ja jaksatte tehdä työtä. Ja pikku tyttönne ovat tallella. Mitäpä valittamista teillä oikeastaan on!
Sitten hän kyseli mitä Bazeillesissa oli tapahtunut, olivatko nähneet hänen miestään, vieläkö huvila oli eheänä. Mutta he eivät säikähdyksissään oikein tietäneet, vaan puhuivat ristiin. Eivät he olleet nähneet herra Weissiä, ei kukaan. Vaan silloin huusi yksi tytöistä, että hän oli nähnyt, pitkällään katukäytävällä suuri reikä päässä. Saadakseen hänet vaikenemaan antoi isä tytölle läimäyksen, hän tiesi varmasti, että se oli valhetta koko juttu. Ja mitä taloon tuli seisoi se paikallaan vielä silloin kun he pakenivat; muistivat huomanneensa senkin, että ovet ja ikkunat olivat tarkasti suljetut, ikäänkuin siellä ei olisi ollut sisällä ketään. Mutta silloin ei baijerilaisilla vielä ollutkaan hallussaan muuta kuin kirkkotori ja heidän täytyi valloittaa kauppala katu kadulta ja talo talolta. Vaikka on se mahtanut heille onnistua, koska koko Bazeilles kuului olevan tulen vallassa. Ja ihmisraukat kertoivat kertomasta päästyään näkemäänsä surkeutta, pelosta vielä vavisten, silmissä palavat talot, virtanaan vuotava veri ja ruumiit, jotka peittivät maanpinnan.
— Entä mieheni? kysyi Henriette.
He eivät vastanneet, eivät voineet enää puhua, vaan nyyhkivät kädet kasvojen edessä. Ja hän jäi levollisena paikalleen seisomaan, vaikka sydäntä kouri kauhea tuska, huulet vain värähtelivät. Mikä oli totta mikä valhetta? Hän vakuutti itselleen, että tyttö oli erehtynyt, vaan se ei auttanut, hän näki kuitenkin miehensä poikkipuolin kadulla luodinläpi otsassa. Umpilukkoon suljettu talo häntä myös huolestutti: mitä se tiesi? hän ei siis enää ollut siellä? Vakuutus, että miehensä oli kuollut, hyhmetytti yhtäkkiä hänen verensä. Vaan kenties hän ei ollutkaan kuin haavoitettu; ja halu rientää sinne tarttui häneen sellaisella voimalla, että hän olisi uudelleen koettanut tunkeutua rivien lävitse, ellei samassa olisi annettu lähtömerkkiä.
Useimmat näistä nuorista sotilaista tulivat Toulonista, Rochefortista eli Brestistä, he olivat tuskin vielä päässeet harjoituksista eivätkä koskaan käyneet tulessa; ja he olivat kumminkin taistelleet aamusta alkaen vanhain sotaurhojen rohkeudella ja kestäväisyydellä. Samat miehet, jotka olivat olleet kaikista tottumattomimmat, kaikista huonoimmat marssimaan Reimsistä Mouzoniin tullessa, osoittautuivat nyt kuriin tottuneimmiksi, parhaiten koulituiksi kaikista, pysyivät kiivaimmassa tulessa veljellisesti koossa itseuhraavaisuuden ja velvollisuuden tunteen elähyttäminä. Merkin kajahdettua he palasivat taisteluun ja uudistivat hyökkäyksen vaikka olivat pakahtua harmista. Kolmasti oli luvattu divisioona avuksi; se oli vain kiihotusta, apua ei kuulunutkaan. He tunsivat, että olivat hyljättyjä, että heidät tahdottiin uhrata. Ja se oli heidän henkensä, jota vaadittiin nyt Bazeillesiin takasin vietäessä. He tiesivät sen ja antoivat napisematta henkensä, supistivat rivit ja lähtivät puiden suojasta avonaiselle tielle kranaatti- ja kuulatuiskuun.