— Se on totta, — hyvä rouva! Tehän olitte siellä, näitte kaikki. —
Oi, Weiss-raukkaa!
Henrietten kalpeista poskista ja punaisista silmistä voi nähdä, että hän tiesi kaikki. Delaherche ei voinut enään hillitä itseään, vaan kertoi mitä oli kuullut puusepältä.
— Weiss-raukkaa … vannaankin ovat he polttaneet hänet… Niin, kaikki porvarit, jotka he tapasivat ase kädessä, ampuivat he ja heittivät rovioon, jota oli valeltu lamppuöljyllä.
Henriette kuunteli kauhulla. — Jumalani, en saisi siis enään haudata rakasta puolisoani, hänen tuhkansa menisi tuulen mukana.
Maurice oli uudestaan sulkenut hänet syliinsä, kutsui häntä tuhkimuksekseen, hyväili ja pyysi ettei hän olisi suruissaan, hän, joka aina oli niin rohkea. Hetken vaitiolon jälkeen kääntyi Delaherche molempain sotilasten puoleen:
— Kesken kaikkia, en muistanut sanoa teille että alhaalla vaunuportissa, jossa seitsemännen osaston rahastoa säilytetään, seisoi eräs upseeri, joka jakoi rahaa kansalle etteivät preussiläiset saisi niitä… Voisitte mennä sinne, rahat ovat aina hyvät olemassa … jos emme nimittäin kuole tänä iltana.
Neuvo oli hyvä. Maurice ja Jean seurasivatkin sitä, saatuaan ensin Henrietten panemaan maata sohvalle. Delaherche meni sänkykamariin, siellä hän tapasi Gilberten, joka makasi rauhallisesti kuin lapsi. Itku ja puhelu, jotka kuuluivat viereisestä huoneesta, eivät häirinneet hänen untaan. Sieltä meni hän äitinsä luo, joka istui översti Vineuilin vuoteen ääressä; hän oli nukahtanut nojatuoliin, mutta sairas makasi vielä samassa asennossa kuin ennenkin kuumottavin poskin ja ummessa silmin.
Nyt avasi hän silmänsä ja kysyi:
— No, onko kaikki jo päättynyt?
Delaherche närkästyi tästä kysymyksestä, hän olisi kernaimmin ollut vastaamatta. Hän viittoi kädellään ja vastasi vihaisesti: