Mutta itse hän tunsi sisimmässä sydämmessään ihmiskunnan kärsimykset ja kurjuudet, — hän, tuo heikko, mutta kumminkin urhokas nainen, jonka kirkkaista silmistä kuvastihe isoisän sankarisielu.
Kaksi päivää kului, keskiviikko ja torstai, ja tulipalot raivosivat ja murhaamista kesti.
Kanuunat jysähtelivät yhtmyötään; Montmartren tykistö, jonka Versaillesin armeija oli anastanut, ampui hellittämättä liittoutuneitten tykistöjä, jotka olivat Bellevillessä ja Père-Laichaisella ja joista kranaatteja sinkoili Pariisiin, pudoten aina Richelieunkadulle ja Vendômentorille.
25 päivän iltana oli koko vasen ranta sotajoukon käsissä. Mutta oikealla rannalla olivat vielä Château-d'Eaun ja Bastiljentorin katusulut liittoutuneilla. Ne olivat kuin kaksi lujaa linnoitusta, joita hirvittävä, herkeämätön tuli suojeli.
Sitten kun kommuunin viimeiset jäsenet olivat paenneet, oli Delescluze hämärissä ottanut keppinsä tyynenä kuin kävelemään lähtiessään, mennyt Voltairenkadun katusululle, taistellut ja sankarina kaatunut.
Seuraavana päivänä — 26:na — valloitettiin Chateau-d'Eaun- ja Bastiljentorit jo aamupuhteella, ja kapinoitsijoilla oli vain la Villette, Belleville ja Charonne. Rivit harvenivat harvenemistaan, ei ollut jälellä enää kuin kourallinen yltiöpäitä, jotka olivat päättäneet myydä henkensä mahdollisimman kalliisti. Ja vielä kaksi päivää he pysyivät paikallaan ja taistelivat siinä epätoivon raivolla.
Perjantai-iltana, kun Jean oli matkalla Karuselltorilta Ortieskadulle, hän sattui todistamaan Richelieunkadulla summittaisen teloituksen, joka täytti hänet kauhulla. Viimeiset 24 tuntia oli istunut kaksi sotaoikeutta, toinen Luksemburgissa, toinen Chatelet-teaatterissa; edellisen tuomitsemat vangit vietiin puutarhaan ja ammuttiin, kun taas jälkimmäisen syylliseksi toteamat raahattiin Lobaun kasarmiin, missä plutoona sotilaita, jotka pidettiin siellä jatkuvassa valmiudessa kyseistä tarkoitusta varten, niittivät heidät alas miltei kosketusetäisyydeltä. Teurastuksen näytelmä oli mitä hirvittävin: siellä oli miehiä ja naisia, jotka oli tuomittu kuolemaan vähäisimpienkin todisteiden perusteella: koska heidän käsistään löytyi ruudin jättämiä tahroja, koska heillä oli jalassaan armeijan kengät; siellä oli viattomia ihmisiä, yksityisen kaunan uhreja, jotka, annettuna ilmi väärin perustein, huusivat vetoomuksiaan ja selityksiään mutta eivät saaneet ketään kallistamaan korvaansakaan heille; ja kaikki työnnettiin sekaisin seinää vasten muskettien suuaukkojen eteen, usein niin monta kurjimusta kerrallaan että luodit eivät riittäneet kaikille ja tuli välttämättömäksi lopettaa haavoittuneet paineteilla. Aamusta iltaan tuolla paikalla virtasi veri, kantajilla oli jatkuva kiire viedä pois kuolleiden ruumiita. Ja joka puolella kaupunkia, seuraten ihmisten kostonhaluista huutoa, suoritettiin jatkuvasti muita teloituksia katusulkujen edessä, hylättyjen katujen seiniä vasten, julkisten rakennusten portailla.
Tällaisten olosuhteiden vallitessa Jean näki korttelin asukkaiden raahaavan erään naisen ja kaksi miestä Francais-teaatterille, sitä vartioivan osaston komentavan upseerin eteen. Kansalaiset osoittautuivat verenhimoisemmiksi kuin sotilaat, ja ne sanomalehdet, jotka olivat saaneet luvan ilmestyä jälleen, ulvoivat ankarien pikatuomioiden puolesta. Vankeja ympäröi uhkaava tungos ja se oli erityisen hurja naista kohtaan, jossa kiihtynyt porvaristo näki yhden niistä paloöljyhutsuista, jotka olivat kauhun valtaaman mielikuvituksen ainaisena mörkönä ja joiden rikoksena oli öisin vaaniskelu, luikkiminen pimennettyjä katuja pitkin rikkaiden asuntojen ohi heittämään sytytettyjä paloöljykannuja suojaamattomiin kellareihin. Tämä nainen, kuului huuto, oli tavattu kumartuneena erään hiililuukun yli Saint-Anne-kadulla. Ja huolimatta kielloista, joita seurasivat kyyneleet ja armonanomukset, viskattiin hänet kahden miehen kanssa hylätyn katusulun edessä olevan ojan pohjalle, ja siellä, mudassa ja loassa maaten, ammuttiin heidät yhtä vähäisellä säälillä kuin satimeen saadut sudet. Jotkut ohikulkijat pysähtyivät ja katselivat välinpitämättöminä tapahtumaa, joukossa oli eräs hieno nainen miehensä kasivarressa ja leipurin poika, joka kuljetti kotiin kakkua jollekin naapurustossa, vihelteli suositun laulun kertosäettä.
Kun Jean, sydän syrjällään, kiiruhti katua pitkin Ortieskadun taloon, välähti äkillinen muisto hänen mieleensä. Eikö tuo ollut Chouteau, eräs hänen aikaisemman joukkueensa miehistä, jonka hän oli nähnyt kunnnianarvoisan työmiehen nutussa katselemassa teloitusta ja osoittamassa hyväksymistänsä kovaäänisellä tavalla? Hänpä oli etevä konnan, petturin, ryövärin ja salamurhaajan roolissaan! Hetken aikaa korpraali aikoi kääntyä takaisin, antaa hänet ilmi ja lähettää noiden kolmen seuraksi. Voi, kuinka surkeaa ajatella että syylliset aina pääsevät rangaistuksetta näyttelemään ruoskimatonta häpeäänsä kirkkaassa päivän valossa, kun taas syyttömät samaan aikaan mätänevät mullassa.
Henriette oli tullut portaikkoon kuultuaan askeleiden lähenevän rappuja ylös. Täällä hän tervehti Jeania tavalla, joka osotti suurta huolta.