Sambuc sekä kaksi toveriaan olivat jälleen tärkeän näköisiä, kuuntelivat ja tähystelivät hetken aikaa kaukaisuuteen. Niinkauvas kuin silmä kantoi vuoroittelivat mäet ja syvennykset kuin aaltoilevan järven pinnalla. Tumman viheriät metsät erosivat jyrkästi keltasesta maaperästä, etäiset harjut olivat kiedotut punertavaan huuruun, ja koko maisema loisti säteilevän päivän valossa. Ja yhtämittaa jymisivät kanuunat kuin kaukainen ukkosenilma, ei näkynyt vähintäkään valkoista savupilveä.
— Täällä oikealla on Sommauthe ja vasemmalla Yoncq… Nyt taistellaan
Beaumontin luona, herra kenraali.
— Varnicourtin eli Beaumontin luona, vakuutti Ducatkin.
Kenraali mutisi jotain partaansa.
— Beaumont, Beaumont, mikä hiisi ne kaikki tietää… Ja miten pitkälti täältä on Beaumontiin?
— Runsas peninkulma, noin viisi neljännestä, kun mennään Chênen tietä.
Kanuunan laukaukset kuuluivat yhä, jymisten oikealta vasemmalle. Ja
Sambuc jatkoi:
— Siellä tuntuu leikki yltyvän… Niin, sanoinhan jo aamulla kenraalille; ne ovat tietysti samat patteriat, jotka näimme Dieuletin metsässä. Nyt on varmaan viidennellä osastolla täysi työ kun kokonainen armeija, se Buzancysta ja Beauclairesta tuleva, on niskassa.
Laukaukset kajahtelivat yhtämittaisena paukkeena, kaukainen melu tuntui yltyvän ja yltyvän.
Maurice puri hampaansa yhteen, ett'ei huuto pääsisi.