— Ja silloin, jatkoi Silvine, en tiedä mitä lienee tapahtunut, mutta yht'äkkiä taukosi melu. Minä seisoin kadunpuoleisessa ikkunassa, josta näkee maalle päin; ei näkynyt enää yhtään sotamiestä, ei ainoatakaan punahousua, kun samassa kuulen raskaita askelia, joku huutaa, en ymmärtänyt mitä lienee ollut, kymmeniä pyssynperiä kolahtaa yht'aikaa kivisiltaan … ja alhaalla kadulla seisoo koko lauma rumia, likasia, mustia miehiä, joilla on suuret leveät päät ja kypärit, niinkuin meidän palokuntalaisilla. Sanoivat, että ne olivat baijerilaisia sotamiehiä … ja tiellä, pelloilla, metsissä voi! joka paikassa kiehui sadottain ja tuhansittain samanlaisia miehiä, suljetuissa, loppumattomissa riveissä. Mustia, suurissa joukoissa, yhä enemmän ja enemmän niitä tuli, juurikuin heinäsirkkalaumoja, jotka peittävät koko maanpinnan.
Häntä puistatti ja hän teki jälleen saman jotain kauheata karkoittavan liikkeen.
— Ja sitten, te ette voi aavistaa, mitä sitten tapahtui. Nuo miehet lienevät marssineet kolme päivää ja tapelleet vast'ikään kuin hurjat Beaumontissa. He olivat sekasin nälästä ja vimmasta, silmät seisoivat päässä … he eivät tietäneet mitä tekivät… Ja upseerit eivät koettaneetkaan estää kun he syöksivät taloihin, myymälöihin, särkivät ovet ja ikkunat, murtivat auki kaapit, arkut, kaikki, jossa luulivat ruokaa löytyvän, nielivät kaikki kuin eteen sattui! Ruokakauppiaan, Simonnetin, puodissa, näin yhdenkin laskevan tynnyristä siirappia kypäriinsä ja sitä juovan; toiset haukkasivat raakaa sianlihaa, toiset söivät jauhoja. Kun he tulivat, sanottiin, että ruoka on lopussa, neljäkymmentä kahdeksan tuntia olivat omat joukot kulkeneet kaupungin läpi, vaan he löysivät kuitenkin aina jotain piilotettua, ja särkivät sentähden kaikki paikat, luulivat, että me emme tahdo antaa heille ruokaa.
Vähemmässä kuin tunnissa olivat kaikki ruudut sirpaleina leipurilla, teurastajalla, joka puodissa, vieläpä yksityistenkin asunnoissa; kaapit, kellarit typö tyhjät… Tohtorilla — semmoista en ole vielä milloinkaan nähnyt — söi eräs paksu mies saipuata! Vaan surkeinta oli kumminkin kellarissa! Siellä he huusivat ja ärjyivät kuin paholaiset, särkivät pullot, väänsivät tapit auki ja jättivät vuotamaan, pitkin, pitkin permantoa läikkyivät viinit, elivät kuten ainakin kun ihmiset heittäytyvät petojen kaltaisiksi. Tohtori ei saanut eräänkään mustan miehen käsistä pois ooppiumipulloa, hän nosti sen huulilleen ja kulautti tyhjäksi. Ehkenpä makaa mies jo kuolleena, kun lähdin, oli hänellä kauheat tuskat!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja voihki surkeasti.
— Ei, ei! Se oli hirmuista! Minä en jaksa ajatella sitä enää!
Ukko Fouchard, joka ei malttanut jättää vahtipaikkaansa, oli tullut ikkunan luo kuuntelemaan ja kertomus peljästytti häntä hirmuisesti, Hän oli aina kuullut sanottavan, että preussiläiset maksavat reilusti kaikki, ja rosvoja ja varkaitako ne siis ovatkin?
Maurice ja Jean kuuntelivat tarkasti kuvausta vihollisista, jotka tämä tyttö oli nähnyt ja joita he eivät olleet kohdanneet, vaikka olivat kierrelleet maita ja mantereita enemmän kuin kuukauden ajan. Honoré istui ajatuksiin vaipuneena, tuskallinen piirre suun ympärillä, hän ajatteli ainoastaan Silvineä ja sitä kauheata onnettomuutta, joka oli heidät eroittanut.
Vaan silloin avautui kamarin ovi ja pikku poika ilmestyi heidän eteensä. Hän oli kuullut äitinsä äänen ja juoksi paitasillaan häntä suutelemaan ja tervehtimään. Poika oli tavattoman iso ikäisekseen, iho punertavaa, kiharainen tukka vaaleata, kellertävää ja silmät olivat suuret, siniset.
Silvine säpsähti lapsen nähdessään, ikäänkuin hämmästyen niitä muistoja, joita se herätti. Eikö hän ollut tuntea ihailtua, rakastettua lastaan, koska säikähti sitä kuin haamua? Hän purskahti itkuun.