— Sano minulle, Silvine, tapahtuiko se sinun suostumuksellasi … eli käyttikö hän väkivaltaa?
Silloin hän änkytti tuskin kuuluvasti:
— Jumala, minä en tiedä itsekään, minä en tiedä, sen vakuutan sinulle… Mutta valehdella minä en tahdo, ja milläpä voisin puolustaa itseäni… Sinä olit lähtenyt ja olin melkein hulluna surusta; voi kuitenkin, minä en tiedä, en ollenkaan tiedä, miten se tapahtui…
Hän nyyhkytti surkeasti voimatta enempää puhua ja Honoré seisoi kalpeana, vavisten vieressä ja odotti. Häntä miellytti se, ettei tyttö koettanut valehdella ja puolustaa itseään, vaan hän kyseli kuitenkin vielä, tahtoi selitystä yhdestä ja toisesta, joka oli hänen mielestään kummallista.
— Ja isä on pitänyt sinut koko ajan luonaan?
Silvine istui yhä silmät maahan luotuina, vakava, ihmeellisen nöyrä ilme kasvoillaan.
— Minä teen mitä ukko vaatii ja ruokani ei maksa paljoa. Ja kun lapsi on täällä, on hän voinut vähentää palkkaa, tietäähän hän, että minun täytyy olla…
— Minkätähden?
Nyt hän nosti silmänsä ylös, hämmästyneenä.
— Minnekäs minä menisin? Täällähän meillä toki on ruokaa ja saadaan pienosen kanssa olla rauhassa.