— Tunnen teoriian: lapsi on isän ja äidin, mutta hänelle täytyy samalla säilyttää oikeus vapaaseen valintaan myöhemmin. Mutta pysyykö tämä oikeus koskemattomana kun uskonnollinen kasvatus, joka lisää perinnöllisen katolilaisuuden vaikutusta, tekee hänet kykenemättömäksi ajattelemaan ja toimimaan vapaasti? Isälle tehdään vääryyttä, hän saa turhaan puhua järkeä ja totuutta pienelle olennolle, jonka ymmärrys ja sydän turmellaan; ja kun hän kerran on kasvanut kirkon loiston ympäröimänä, kun hänelle on syötetty hirveitä, salaperäisiä järjettömyyksiä, silloin on myöhäistä koettaa herättää hänessä tervettä järkeä, hänen ymmärryksensä on ijäksi turmeltu.
— Jos sinulla on isän oikeus, toisti Geneviève kiivaasti, niin on minulla äidin oikeus, eikö niin? Sinä et saa riistää minulta tytärtäni kymmenvuotiaana, kun hän vielä tarvitsee minua. Se olisi hirveää, minä olen kunniallinen nainen ja minä tahdon kasvattaa Louisen myös kunnialliseksi naiseksi… Hänen täytyy mennä rippikouluun. Minä vien hänet itse sinne, jos ei muu auta.
Markus oli noussut seisomaan ja hän teki kiivasta vastustusta ilmaisevan liikkeen, mutta sai hillityksi vihastuneet sanat, joiden seurauksena olisi ollut täydellinen ero. Mitä sanoa ja mitä tehdä? Hän antoi myöten niin kuin aina ennenkin, ajatellessaan hävitetyn kotinsa hirveätä kurjuutta, alituiseksi kidutukseksi muuttunutta onneaan. Hän rakasti yhä tuota naista, joka osoitti olevansa ahdasmielinen ja ennen kaikkea itsepäinen, hän tunsi yhä huulillaan hänen suudelmansa, eikä hän voinut tehdä olemattomiksi heidän avioliittonsa ensimmäisiä onnellisia aikoja, kaikkia niitä vahvoja, häviämättömiä siteitä, jotka he silloin olivat solminneet, lasta, jossa he molemmat ikäänkuin olivat sulautuneet yhdeksi, joka nyt oli heidän riitojensa aiheena. Tässä oli umpisokkelo, josta hän ei päässyt mihinkään, samoin kuin oli käynyt monen ennen häntä. Ellei hän tahtonut käyttäytyä säälimättömästi, riistää tytärtä äidiltä, kärsiä joka päivä uudistuvaa surua ja hävittää kotinsa, ei hänellä ollut ainoatakaan mahdollista ja käytännöllistä toimintakeinoa. Hänen hyvä ja lempeä luonteensa oli kykenemätön osoittamaan tuohon taisteluun tarvittavaa kylmää tahdonlujuutta, taisteluun, jossa hänen ja hänen omaistensa sydämmet vuotaisivat verta. Tällä alalla hän tunsi olevansa edeltäpäin voitettu.
Louise oli tähän saakka ääneti ja liikkumatta kuunnellut äitinsä ja isänsä riitaa keskeyttämättä. Huomatessaan että hänen vanhempansa eivät enää olleet sovussa keskenään, oli hän suurilla ruskeilla silmillään katsellut vuorotellen kumpaistakin ja hänen katseissaan oli ilmaantunut yhä kasvava tuskallinen hämmästys.
— Mutta, isä, sanoi hän vihdoin, katkaisten rasittavan hiljaisuuden, miksi et tahdo antaa minun mennä rippikouluun?
Hän oli sangen suuri ikäisekseen, hänen kasvonsa olivat lempeät ja rauhalliset ja niissä oli sekä Duparquein että Fromentien piirteitä. Ensinmainituilta oli hän saanut pitkulaiset kasvot ja itsepäisen, vahvan leuvan, jälkimmäisiltä taas korkean otsan, järjen ja terveen tahdon tuntomerkin. Hän oli vasta lapsi, mutta hänessä ilmaantui jo vilkas käsityskyky ja totuuden rakkaus, joka saattoi hänet lakkaamatta kyselemään isältään kaikenlaisista asioista. Hän jumaloi isäänsä ja rakasti myös suuresti äitiään, joka piti hellää huolta hänestä.
— Luuletko sitten, isä, jatkoi hän, että uskoisin jos minulle kerrottaisiin järjettömiä asioita rippikoulussa?
Markus ei voinut pidättää hymyilyä.
— Sinun täytyy uskoa niitä, olkoot ne sitten järjettömiä tai ei.
— Mutta sinähän selität minulle ne?