Nyt Markus käsitti asian: vanhat rouvat tiesivät että hän oli löytänyt kirjoituskaavan, Polydor oli heti rientänyt tätinsä luo kertomaan kaikki, tarkoituksessa, jota Markus ei ymmärtänyt, eikä hän voinut pidättää naurua.
— Oh, oh! kuka on väkivaltaisesti kohdellut Polydoria?… Olinkohan se minä Milhomme-rouvien luona, jossa tuo poikakulta aikalailla petkutti minua tekeytymällä tyhmäksi?
Mutta rouva Duparque ei hyväksynyt sitä pilkallista tapaa, jolla Markus käsitteli näin vakavaa asiaa. Osoittamatta suuttumusta alkoi hän puhua kylmällä ankaruudellaan ja tavallisella päättäväisyydellään, joka ei sallinut edes puolustautumista. Oliko mahdollista että hänen Genevièvensä mies vielä tahtoi nostaa kysymyksen inhoittavasta Simonin jutusta? Mokomakin saastainen murhaaja, joka oli oikein tuomittu, joka ei ansainnut vähintäkään sääliä ja jolta olisi pitänyt hakata pää poikki että vihdoinkin olisi päästy tuosta jutusta!… Kuinka väärä olikaan huhu hänen viattomuudestaan, jota pahat ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hävittääkseen uskonnon ja heittääkseen Ranskan juutalaisten käsiin! Ja nyt Markus, joka itsepäisesti kaiveli tuossa saastaisuuden läjässä, väitti löytäneensä tuon kuuluisan uuden todistuksen, josta niin paljon oli puhuttu! Tuo paperipala oli todella erinomainen keksintö, josta kukaan ei tiennyt mistä ja kuinka se oli löydetty, valehtelevien tai erehtyneiden lapsien juoni.
— Isoäiti, vastasi Markus tyynesti, me olimme sopineet olla puhumatta näistä asioista ja nyt te itse aloitatte, minun tekemättä pienintäkään viittausta sinne päin. Mitä hyötyä on tästä riidasta? minun vakuutukseni on horjumaton.
— Tunnette siis oikean syyllisen, te aijotte ilmiantaa hänet? kysyi vanha rouva, joka oli aivan suunniltaan.
— Se on selvä.
Silloin Pélagie, joka juuri korjasi pois ruokaa, ei voinut kauvempaa pidättää itseään.
— Veli Gorgias ei ainakaan ole syyllinen, siitä minä vastaan!
Asia selvisi Markukselle äkkiä ja hän kääntyi vanhan palvelijattaren puoleen.
— Mistä sen tiedätte?