Asianajaja Delbosin asema Beaumontissa oli näinä kymmenenä vuotena suuresti muuttunut. Simonin juttu oli ratkaissut hänen tulevaisuutensa, tuo vaarallinen juttu, jota kukaan hänen virkaveljistään ei ollut huolinut ja jonka hän niin rohkeasti oli ottanut vastaan. Hän oli silloin ainoastaan talonpojan poika, jolla oli kansanvaltaisia mielipiteitä ja suuri kaunopuheisuuden lahja. Mutta tutkiessaan juttua, tullessaan vähitellen innokkaaksi totuuden puolustajaksi, hän oli tuntenut läheisyydessään kaikki porvariston voimat liittoutuneina valheen hyväksi ylläpitämään yhteiskunnallisia vääryyksiä, ja hän oli muuttunut taistelevaksi sosialistiksi, oli tullut vakuutetuksi siitä, että kansassa oli maan ainoa pelastus. Kaupungin koko vallankumouksellinen puolue oli vähitellen kokoutunut hänen ympärilleen. Hän oli viime vaaleissa kilpaillut radikaalisen Lemarroisin kanssa, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut edusmiehenä. Ja jos hänen suoranaiset etunsa vielä kärsivätkin siitä että hän oli puolustanut suuresta rikoksesta syytettyä juutalaista, valloitti hän hitaasti ihailtavan aseman horjumattoman uskonsa ja toimiensa tyynen rohkeuden avulla.
Kun Markus näytti Delbosille rouva Alexandrelta saamansa kirjoituskaavan, huudahti tämä ilosta.
— Vihdoinkin on se meidän!
Kääntyen Davidin puoleen lisäsi hän.
— Tässä on meillä toinen todistus… Ensimmäinen on kirje, joka laittomasti on näytetty valamiehille ja joka luultavasti on väärä. Me koetamme hankkia sen käsiimme… Ja toinen on veljien koulun leimalla ja veli Gorgian nimimerkillä varustettu kaava. Minä luulen että tätä todistusta voi helpommin ja suoranaisemmin käyttää.
— Mitä neuvotte minun sitten tekemään? kysyi David. Minun aikomukseni oli kälyni nimessä kirjoittaa ministerille kirje, lainmukainen ilmianto veli Gorgiasta vastaan, syyttää häntä pikku Zèphirinin raiskaamisesta ja murhasta ja pyytää veljeni oikeusjutun tarkastamista.
Mutta Delbos oli uudelleen tullut huolestuneen näköiseksi.
— Tätä tietä olisi epäilemättä noudatettava. Mutta kysymys on yhä sangen arkaluontoinen, me emme saa millään lailla hätäillä… Palaan jälleen kirjeen laittomaan näyttämiseen valamiehille, jota meidän on sangen vaikea saada todistetuksi niin kauan kun emme ole taivuttaneet arkkitehti Jacquiniä keventämään omaatuntoaan. Te muistanette isä Philibinin todistuksen, hän puhui epämääräisesti jostain paperista, jossa muka oli teidän veljenne nimimerkki, aivan samanlainen kuin kaavassa, mutta josta rippisalaisuus esti häntä tarkemmin puhumasta. Minä olen varma siitä, että hän tarkoitti kirjettä, jonka presidentti Gragnon viime hetkessä sai käsiinsä, ja sentähden epäilen että se on väärä. Mutta nämä ovat kaikki vain otaksumisia, järkijohdelmia ja meidän täytyisi välttämättömästi saada joku todistus… Siis jos tällä hetkellä tyydymmekin todistukseen, jonka tuo kirjoituskaava leimoineen ja selvine nimimerkkeineen antaa meille, on jutussa vielä paljon huolestuttavaa epäselvyyttä. Viipymättä kauvempaa siinä asianhaarassa, että on hiukan vaikea selittää kuinka tuollainen paperi oli voinut joutua veljen taskuun murhailtana, tahdon sanoa, että olen sangen pahoillani leimalla varustetun kulman häviämisestä ja tämän kulman tahtoisin saada käsiini ennen kuin ryhdyn mihinkään, sillä minä arvaan millä syillä he tahtovat vastustaa meitä ja tehdä jutun hämäräksi.
Markus katsoi häneen hämmästyneenä.
— Mitä, etsiä tuo kulma? Se tulee olemaan vaikea tehtävä. Mehän pidimme mahdollisena, että uhri oli repinyt sen hampaillaan.