— Rukoilen teitä, Mignot, menkää vaimoni luokse. En tahdo, että hän saa nähdä tätä. Hän rakasti suuresti veljenpoikaansa, ja hän on niin sairas ettei hän voi kestää tätä kamalaa näkyä.
Nuoren miehen lähdettyä jatkoi hän murtuneella äänellä.
— Oi! mikä herääminen! Sattumalta makasimme myöhäiseen. Rachel raukkani nukkui: ja kun en tahtonut häiritä hänen lepoaan, makasin silmät auki, mietiskellen, uneksien loma-ajan iloista… Yöllä olin herättänyt hänet tullessani kotiin, eikä hän rajuilman vuoksi ollut saanut unta ennen kello kolmea.
— Milloinka tulit sitten kotiin? kysyi Markus.
— Täsmälleen kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista. Vaimoni kysyi minulta kelloa ja minä katsoin.
Neiti Rouzaire näytti hämmästyneeltä ja huomautti ääneen.
— Mutta siihen aikaan ei Beaumontista tule mitään junaa.
— Minä en palannutkaan junalla, selitti Simon. Pidot kestivät kauemmin, minä myöhästyin puoli yhdentoista junasta ja päätin kulkea jalkaisin nuo kuusi kilometriä, etten olisi ollut pakotettu odottamaan kahdentoista junaa… Minulla oli kiire vaimoni luo.
Isä Philibin oli yhä ääneti ja yhtä tyynen näköisenä; mutta veli
Fulgentius ei voinut kauempaa hillitä itseään ja hän alkoi kysellä.
— Kahtakymmentä minuuttia vailla kaksitoista, rikos oli varmaankin tehty silloin… Ettekö nähneet tai kuulleet mitään?