— Mitä! huudahti Markus, ettekö vielä ole syöneet päivällistä, Mignot?
— En, herra Froment… Minä aijoin tulla teidän luoksenne syömään päivällistä, ollakseni teille hiukan seuraksi; mutta sitten epäröin ja menetin aikaa… Jos siitä olisi teille huvia, niin voisin nyt kun olette yksin taas ruveta syömään luonanne. Kaksi miestä tulevat aina toimeen yhdessä. Me voisimme, totta vieköön, aivan hyvin pitää huolta taloudesta!… Tahdotteko? se tekisi minut niin onnelliseksi.
Markus tuli hiukan iloisemmaksi. Hän hymyili liikutettuna.
— Tahdon mielelläni… Te olette kunnon poika, Mignot… Olkaa hyvä, istukaa, syökäämme yhdessä päivällistä.
Ja he istuivat vastapäätä toisiaan, johtaja vaipuneena katkeruuteensa ja apuopettaja koettaen olla häntä häiritsemättä, illan surumielisen rauhan vallitessa.
II.
Ylioikeuden tutkimus kesti vielä pitkiä kuukausia ja Markuksen täytyi taas sulkeutua kouluunsa, antautua ruumiineen ja sieluineen työhönsä, opettamaan halpoja, tekemään heitä kykeneviksi ymmärtämään totuutta ja oikeutta. Sitä mukaa kun uutiset olivat hyviä tai huonoja valtasi hänet vuorotellen toivo ja epätoivo; mutta etenkin eräs ajatus vaivasi häntä lakkaamatta. Heti jutun alussa kysyi hän itseltään, miksi ei koko Ranska noussut vaatimaan viattoman vapautusta. Yksi hänen rakkaita haaveitaan oli: jalomielinen ja oikeudenmukainen Ranska, joka niin monta kertaa oli noussut taisteluun oikeuden puolesta ja joka taaskin kerran oli antava todistuksen jaloudestaan, koettamalla korjata tämän kauhean erehdyksen. Ja tuskallinen hämmästys, jonka hän oli tuntenut nähdessään sen pysyvän välinpitämättömänä Beaumontin oikeusjutun jälkeen, suureni, tuli päivä päivältä yhä kiduttavammaksi; sillä silloin voi hän vielä antaa sille anteeksi, huomaten että se ei tuntenut tosiasioita, oli valheiden myrkyttämä; mutta nyt kun niin paljon totuutta jo oli tullut ilmi ja niin paljon valoa saatu asiaan, ei hän enää voinut selittää moista raskasta ja häpeällistä unta vääryydessä. Oliko Ranska sitten muuttunut? eikö se enää ollutkaan vapauttaja? Koska se nyt tiesi totuuden, miksi se ei sitten noussut yhtenä miehenä, sen sijaan että yhä oli esteenä, sokeana ja kuurona joukkona sulki tien?
Hän tuli aina samaan kohtaan, mistä oli lähtenyt silloinkuin halvan opettajatoimen tärkeys oli ilmaantunut hänelle. Jos Ranska yhä oli vaipuneena raskaaseen välinpitämättömyyden uneensa, oli siihen aivan yksinkertaisesti syynä se, että Ranska ei vielä tiennyt kylliksi. Kauhu valtasi hänet: kuinka monta sukupolvea, kuinka monta vuosisataa tarvittaisiin ennenkuin kansa, jolle opetetaan totuutta, kykenisi olemaan oikeudenmukainen? Lähes viisitoista vuotta oli hän koettanut kasvattaa oikeudenmukaisia ihmisiä, kokonainen sukupolvi oli jo kulkenut hänen käsiensä kautta ja hän voi huomata sen kulun tulevaisuutta kohden; ja usein kysyi hän itseltään minkä matkan se todella oli ehtinyt? Hän koetti tavata entisiä oppilaitaan, ihmeissään kun ei tuntenut heidän ahtaammin liittyvän häneen. Nähdessään heitä keskusteli hän mielellään heidän kanssaan, hän vertasi heitä vanhempiin, jotka olivat vähemmin irtaantuneet alkuperäisestä raakuudesta, ja nykyisiin oppilaihinsa, jotka hän toivoi vapauttavansa hiukan enemmän. Siinä oli suuri tehtävä, jonka hän eräänä ratkaisevana hetkenä oli valinnut, ja jota hän oli toimittanut kaikista kärsimyksistään huolimatta; hän voi epäillä sitä väsymyksen hetkinä, mutta ryhtyi siihen seuraavana päivänä uudella luottamuksella.
Eräänä kirkkaana elokuun iltana joutui hän kävelyretkellään Valmarien tiellä Bongardien maatilalle saakka ja huomasi Fernandin, entisen oppilaansa juuri palaavan elonkorjuusta, viikate olallaan. Fernand oli nainut muurari Doloiren tyttären Lucilen, oli itse kahdenkymmenen viiden ja Lucile yhdeksäntoista vuotias. He olivat olleet tovereita ja leikkineet yhdessä koulusta tultuaan. Nuori vaimo, joka oli pieni, vaaleaverinen, iloisen ja lempeän näköinen, oli myöskin näkösällä, hän istui pihalla, korjaten liinavaatteita.
— No, Fernand, oletteko tyytyväinen, onko vilja hyvää tänä vuonna?