— Totta, totta, vahvisti Bongardin emäntä pontevasti.
Mutta Angèle, joka huolimatta kovasta päästään oli tarmonsa avulla saavuttanut parhaan päästötodistuksen, hymyili, valpas ilme kasvoillaan. Hänellä oli lyhyt nenä ja suuri suu ja hänen kasvojaan näytti silloin tällöin kirkastavan sisäinen valo, joka taisteli puhkaistakseen paksun aineen. Seuraavassa kuussa aikoi hän mennä naimisiin Auguste Doloiren, kälynsä veljen kanssa. Auguste oli vahva nuorukainen, muurari samoin kuin isänsäkin ja Angèle mietti hänelle suurta tulevaisuutta, jotain yritystä, jota hän itse johtaisi. Hän sanoi ainoastaan:
— Minä puolestani tahdon mieluummin tietää. Kun ei tiedä mitään niin ei pääse mihinkään maailmassa. Kaikki ihmiset pettävät ja varastavat tietämättömältä… Eilenkin olisit sinä, äiti, antanut viisitoista penniä liikaa tinaajalle, jos minä en olisi lukenut laskua.
Kaikki puistivat päätään, Markus jatkoi miettiväisenä matkaansa. Tämä maatalo, jonka pihalla hän oli seisonut muutaman hetken, ei ollut vähääkään muuttunut siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt siellä Simonin vangitsemispäivänä, etsimässä suosiollisia todistuksia. Bongardit olivat myöskin pysyneet samoina törkeässä tietämättömyydessään, epäluuloisina, vaiteliaina, kurjina olentoina, jotka tuskin olivat irtaantuneet alkuperäisestä raakuudestaan ja alituisesti pelkäsivät joutuvansa mahtavampien ja vahvempien saaliiksi. Siellä ei ollut muuta uutta kuin lapset, jotka hekin olivat vain vähän edistyneet. Heillä oli tosin enemmän tietoja, mutta epätäydellinen opetus oli ikäänkuin heikontanut heidät, oli syössyt heidät toisiin järjettömyyksiin. He olivat kuitenkin edistyneet, pieninkin askel eteenpäin inhimillisyyden pitkällä tiellä herättää toivoa.
Muutamia päiviä myöhemmin kävi Markus Doloiren luona puhumassa tälle eräästä tuumasta, joka oli hänellä sydämmen asiana. Muurarin vanhempien poikien, Augusten ja Charlesin jälkeen oli hänellä ollut koulussaan nuorin poika Jules, joka oli saavuttanut siellä suuren menestyksen. Teräväjärkinen poika oli saanut päästötodistuksensa kahdentoista vuotiaana ja hänen tuli nyt lopettaa koulunsa. Markus oli sangen suruissaan, sillä hän toivoi pojasta opettajaa, yhä pitäen huolta hyvien alkeisopettajien hankkimisesta, josta hänen ystävänsä Salvan joskus puhui niin suurella levottomuudella.
Muurarin asunnossa viinikaupan yläpuolella, Plaisir-kadun varrella tapasi hän rouva Doloirin yksin Julesin kanssa. Miehet eivät olleet vielä tulleet työstä. Rouva Doloir kuunteli häntä tarkkaavaisesti, tavallinen vakava ja hiukan ahdasmielinen ilmeensä kasvoillaan.
— Oi! herra Froment, se ei käy laatuun. Me tarvitsemme Julesia, me panemme hänet heti oppiin. Mistä saisimme rahat jotta hän voisi jatkaa lukujaan? Se maksaa liiaksi silloinkin kun se ei maksa mitään.
Kääntyen lapsen puoleen hän lisäsi:
— Sinäkin rupeat mieluummin mylläriksi, eikö niin? Minun isäni oli mylläri.
— Oi en! äiti! Olisi niin hauskaa, jos saisin oppia enemmän!