Kun Markus seuraavana päivänä, torstaina, nousi ylös, valvottuaan melkein koko yön alakuloisena ja hirveiden Rozanin päivien katkeruuden valtaamana, tuli hänen tyttärensä Louise tavalliselle aamutervehdykselleen hänen luokseen. Louise oli saanut tietää että hänen isänsä oli palannut ja hän oli hetkeksi pujahtanut rouva Duparquen pienestä talosta. Hän heittäytyi kiihkeästi Markuksen kaulaan.
— Oi! isä, isä, kuinka paljon lienet saanutkaan kärsiä ja kuinka onnellinen olen syleillessäni sinua!
Hän oli nyt iso tyttö, tunsi kokonaan Simonin jutun ja hänellä oli sama usko, sama rakkaus oikeuteen kuin ihaillulla isällään ja opettajallaan, jonka korkea äly oli hänen oppaansa. Hänen huudahduksessaan ilmeni kaikki suuttumus ja epätoivo, jonka Rozanin assisioikeuden hirveä päätös oli herättänyt hänessä. Mutta nähdessään hänet ja syleillessään häntä, ajatteli Markus Genevièven kirjettä.
— Tiedätkö että äitisi on kirjoittanut minulle ja että hän nyt on samaa mieltä kuin mekin.
— Kyliä, kyllä, isä, tiedän sen… Hän puhui minulle siitä. Ja jospa tietäisit kuinka hän on riidellyt isoäidin kanssa, kun tämä näki hänen alkavan lukea asiakirjoja, joita koskaan ennen ei oltu nähty talossa, joka päivä käyvän ostamassa itselleen tietoja uudesta oikeusjutusta. Isoäiti tahtoi polttaa kaikki, mutta äiti sulkeutui omaan huoneeseensa ja vietti siellä kaiket päivänsä… Minäkin luin kaikki, äiti antoi minun lukea. Oi! isä, kuinka hirveä juttu, voi tuota miesraukkaa, tuota viatonta, jota ilkeät ihmiset vainoovat! jos voisin, rakastaisin sinua vieläkin enemmän siksi että olet rakastanut ja puolustanut häntä!
Hän heittäytyi taas isänsä kaulaan ja syleili häntä innokkaasti. Ja tuskastaan huolimatta hymyili Markus ikäänkuin suloinen palsami olisi hiukan lieventänyt polttoa hänen avonaisissa haavoissaan. Hän kuvaili kuinka hänen vaimonsa ja tyttärensä lukivat asiakirjoja, saivat vihdoin tietää kaikki ja palasivat hänen luokseen ja siksi hän hymyili.
— Hänen kirjeensä, hänen rakas kirjeensä, toisti Markus puoliääneen, minkä lohdutuksen, minkä toivon hän on antanut minulle! Saisinko vielä kokea sellaista iloa niin monien onnettomuuksien jälkeen?
Levottomana alkoi hän kysellä Louiselta.
— Onko äitisi sitten puhunut minusta? Ymmärtääkö hän, katuuko hän meidän kärsimyksiämme? Olen aina luullut että hän palaisi luokseni heti kun saisi tietää totuuden.
Mutta nuori tyttö pani lempeästi kätensä hänen huulilleen ja hymyili vuorostaan.