Nyt oli rouva Berthereau kuolemaisillaan ja iloitsi omasta puolestaan tästä vapautuksesta. Mutta huomatessaan voimiensa päivä päivältä vähenevän tunsi hän yhä suurempaa surua siitä että Geneviève jäisi yksin kärsimään, kokonaan rouva Duparquen valtaan. Miten kävisi hänen lapsiraukkansa ankarassa orjuudessa, tässä kuolleessa talossa, jossa hän niin paljon oli kärsinyt, kun hän ei enään olisi täällä? Hänen oli mahdoton lähteä täältä tekemättä mitään, sanomatta mitään, joka voisi pelastaa hänet, auttaa häntä saavuttamaan edes hiukan terveyttä ja onnea. Se oli lakkaamatta hänen mielessään ja hän uskalsi tehdä sen eräänä iltana, jolloin hän vielä jaksoi puhua, vaikkakin hyvin hiljaa ja hitaasti.
Oli syyskuun ilta, lämmin ja sateinen. Yö läheni, pieni luostarin tapaisesti sisustettu huone, vanhoine pähkinäpuuhuonekaluineen, pimeni vähitellen. Sairas, joka ei voinut maata saamatta heti tukehtumiskohtauksia, istui lepotuolillaan tyynyjen nojassa. Vaikka hän oli tuskin viidenkymmenenkuuden ikäinen näyttivät hänen surumieliset, kuihtuneet kasvonsa jo sangen vanhoilta, hänen elämänsä tyhjyys oli ikäänkuin kalventanut ne. Geneviève istui lähellä häntä nojatuolissa ja Louise oli juuri tuonut kupillisen maitoa, ainoa mitä sairas vielä saattoi nauttia. Raskas hiljaisuus painoi taloa, Kapusiinien kappelin viimeinen kellonsoitto oli juuri kaikunut pienen, aution torin kuolleessa ilmassa.
— Tyttäreni, sanoi rouva Berthereau hitaasti, heikolla äänellään, koska olemme yksin, pyydän että kuuntelet minua, sillä minulla on jotain sanottavaa sinulle ja on jo aika kiirehtiä.
Hämmästyneenä tahtoi Geneviève keskeyttää hänet, peläten sairaan rasittuvan tästä viimeisestä ponnistuksesta. Mutta kun tämä teki päättäväisen liikkeen, kysyi hän ainoastaan:
— Äiti, tahdotko puhua minulle yksin? tuleeko Louisen poistua?
Rouva Berthereau oli hetken ääneti. Hän oli luonut katseensa pitkään ja kauniiseen nuoreen tyttöön, joka hellästi katseli häntä avomielisillä silmillään. Hän kuiskasi vihdoin:
— Minusta on parempi että Louise jääpi. Hän on seitsemäntoista vuotias, hänenkin täytyy tietää… Rakas pienokaiseni, istu tähän viereeni.
Louise istuutui hänen viereensä tuolille ja sairas tarttui hänen käteensä.
— Tiedän kuinka järkevä ja rohkea olet ja jos joskus olenkin paheksinut käytöstäsi, annan kuitenkin arvoa suoruudellesi… Nyt viimeisellä hetkelläni uskon ainoastaan hyvyyteen.
Hän kokosi ajatuksiaan vielä hetken, hän katsoi avonaisesta akkunasta tummenevaa taivasta, ikäänkuin lukeakseen koko pitkän, surullisen elämänsä auringon viimeisissä säteissä. Sitten siirtyi hänen katseensa jälleen tyttäreensä, jota hän katseli kauan aikaa sanomattoman säälin ilme silmissään.