Rouva Berthereau oli heittäytynyt tyynyä vasten, sulkien silmänsä, ikäänkuin kootakseen kaiken rohkeutensa. Hän olisi niin mielellään tahtonut puhua Genevièvelle yksin eikä antautua taisteluun peljättävän isoäidin kanssa. Koko elämänsä oli hän karttanut tätä yhteentörmäystä, tätä taistelua, jossa hän jo edeltäpäin tunsi tulevansa voitetuksi. Mutta nyt hänellä oli vain muutamia tunteja jälellä ollakseen rohkea ja hyvä, hän aukasi silmänsä ja uskalsi vihdoin puhua.
— Jumala kuulkoon minut, äitini! Luulen täyttäväni velvollisuuteni kun kehoitan tytärtäni ottamaan lapsensa ja palaamaan puolisonsa luo, sillä hänen terveytensä ja hänen ainoa onnensa ovat siellä, tuossa kodissa, jonka hän niin ajattelemattomasti jätti.
Rouva Duparque oli heti alussa tahtonut keskeyttää hänet raivokkaalla liikkeellä. Sitten antoi hän sairaan jatkaa, kenties tuntien kuoleman majesteetin, joka jo täytti huoneen henkäyksellään, hämillään tuosta huudosta, joka puhkesi orjuutetun ihmisraukan huulilta kun hänen järkensä ja rakkautensa vapautuivat viimeisellä hetkellä. Ääretön ahdistus vallitsi huoneessa, jossa neljä naista, neljä sukupolvea olivat yhdessä.
Kaikki neljä olivat toistensa näköisiä, kookasvartaloisia, pitkäkasvoisia, komeanenäisiä. Mutta seitsemänkymmenenkahdeksan vuotias rouva Duparque, vahvoine leukoineen ja jäykkien ryppyjen uurtamine poskineen oli laihtunut ja kuivettunut ankarissa uskonnon harjoituksissaan; rouva Berthereau sitä vastoin, joka äskettäin oli täyttänyt viidennenkymmenennenkuudennen ikävuotensa, oli sairaudestaan huolimatta lihavampi ja notkeampi ja hänen kalpeille kasvoilleen oli painanut leimansa tuo lyhyt rakkauden onni, jota hän aina oli kaivannut. Näistä kahdesta tummasta ja vakavasta naisesta oli Geneviève syntynyt, mutta hänessä huomasi myöskin isän vaikutusta. Hän oli vaalea, iloinen, rakastava ja suloinen vielä kolmenkymmenenseitsemän vuoden ikäisenä; ja pian kahdeksantoista vuotias Louise oli taas tumma, mutta hänen hiuksensa olivat kullanruskeat niinkuin Markuksella, jolta hän myös oli saanut leveän otsansa ja suuret, loistavat silmänsä, joissa paloi totuuden rakkaus. Henkisessä suhteessa oli tapahtunut samallainen kehitys: isoäiti oli kokonaan kirkon orja, hänen sielunsa ja ruumiinsa oli kukistettu, hän oli erehdyksen ja orjuuden tottelevainen levittäjä; tytär täytti vielä uskonnolliset velvollisuutensa, oli yhä kirkon vallassa, mutta levottomana, kidutettuna, sillä hän oli tuntenut inhimillisen onnen; tyttärentyttären onnettomassa sydämmessä ja järjessä kävi katolilaisuus viimeistä taisteluaan, hänestä taistelivat hänen mystillinen ja valheellinen kasvatuksensa sekä puolison rakkauden ja äidin hellyyden elävä todellisuus ja hän tarvitsi kaikki voimansa vapautuakseen: tyttärentyttären tytär oli vihdoinkin vapautunut, oli päässyt irti papin vallasta ja palannut onnelliseen luontoon, auringon hyväätekevään valoon.
Rouva Berthereau jatkoi hitaasti, matalalla äänellään.
— Kuule, Genevièveni, älä jää tänne kauemmaksi. Kun minä en enää ole täällä, niin lähde heti… Minun onnettomuuteni alkoi silloin kun kadotin isäsi. Hän rakasti minua, minä olen elänyt ainoastaan niinä hetkinä, jotka vietin hänen läheisyydessään, hänen sylissään. Olen usein katunut että en silloin nauttinut niistä syvemmin, sillä en järjettömässä erehdyksessäni ymmärtänyt niiden arvoa, en tuntenut kuinka suloisia, kuinka verrattomia ne olivat ennen kun leskenä muutettuani tänne, jossa ei ollut rakkautta ja jossa olin eroitettuna maailmasta… Voi tämän talon jäistä kylmyyttä, jossa olen värissyt, sen hiljaisuutta ja synkkyyttä, jossa joka hetki olen kitunut, uskaltamatta edes aukaista akkunaa hengittääkseni elämää, niin järjetön ja raukkamainen olin!
Rouva Duparque seisoi liikkumattomana eikä keskeyttänyt. Kuullessaan tuon tuskan huudon teki hän kuitenkin vastustavan liikkeen.
— Tyttäreni, en kiellä sinua puhumasta, vaikka olisi parasta kutsua tänne isä Theodosius, jos sinulla on jotain tunnustettavaa… Koska et ollut kokonaan Jumalan, miksi tulit sitten luokseni? Tiesit kyllä että täällä tapaisit yksin Jumalan.
— Olen tunnustanut syntini, vastasi kuoleva lempeästi, en ole lähtevä täältä saamatta viimeistä voitelua, sillä olen kokonaan Jumalan, en voi muuta kuin kuulua hänelle nyt… Vaikka olenkin niin paljon surrut puolisoni kuolemaa, en ole koskaan katunut sitä että tulin tänne. Minne olisin mennyt? Minulla ei ollut muuta turvapaikkaa, minä olin liiaksi uskonnon läpitunkema, koettaakseni kertaakaan hakea onnea muualta. Olen siis elänyt niinkuin minun täytyi elää… Mutta tyttäreni kärsii nyt liiaksi vuorostaan, ja hän on vapaa, hänellä on puoliso, joka rakastaa häntä, enkä minä tahdo että minun surullinen kohtaloni tällaisessa tyhjyydessä tulee hänenkin osakseen. Sinä seuraat neuvoani, eikö niin, tyttäreni.
Hellällä, rukoilevalla liikkeellä oli hän ojentanut vahankarvaiset käsiraukkansa tytärtään kohden ja Geneviève heittäytyi polvilleen hänen viereensä, sydänjuuriaan myöten liikutettuna tästä harvinaisesta kohtauksesta, rakkauden heräämisestä kuolemassa, ja suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.