Kaksi päivää myöhemmin rouva Berthereau kuoli hyvänä katolisena, saatuaan viimeisen voitelun niin kuin oli toivonut. Kirkossa huomattiin syvään suruun pukeutuneen rouva Duparquen vakava käytös. Louise yksin oli hänen mukanaan, sillä Genevièven oli täytynyt jäädä vuoteeseen hermokohtauksen tähden, joka oli niin ankara, että hän ei näyttänyt näkevän, eikä kuulevan. Kolme päivää makasi hän vielä samalla lailla kasvot seinään päin, tahtomatta vastata kellekään, ei edes tyttärelleen. Hän kärsi varmaankin hirveästi, syviä huokauksia pääsi hänen rinnastaan ja itkun kohtaukset tärisyttivät koko hänen ruumistaan. Kun isoäiti tuli huoneeseen ja viipyi siellä useita tuntoja saarnaten hänelle ja koettaen todistaa että oli välttämätöntä lepyttää Jumalan vihaa, joutui hän vielä ankarampien kohtauksien uhriksi, huusi ja sai suonenvedon. Louise, joka tahtoi äidiltään poistaa edes tämän tuskan viimeisessä taistelussa, joka raateli häntä, sulki vihdoin oven eikä laskenut ketään huoneeseen.
Neljäntenä päivänä tapahtui ratkaisu. Pélagie yksin pääsi huoneeseen talousaskareidensa nojalla. Hän oli kuudenkymmenen vuotias ja hänen epämiellyttävät kasvonsa, suurine nenineen ja ohuine huulineen olivat vieläkin laihtuneet, ikäänkuin kuivettuneet. Viime aikoina hän oli tullut aivan sietämättömäksi, mutisi lakkaamatta vihaisia sanoja, piti kurissa itse hirveää emäntäänsä ja heitti ulos ovesta vaimot, jotka tämä oli uskaltanut ottaa hänelle avuksi. Mutta rouva Duparque piti hänet palveluksessaan niinkuin vanhan työaseen, joka aina oli ollut hänen käytettävänään, luullen että ei voisi elää ellei hänellä olisi tätä käskyläistä, tätä orjaa, jonka avulla hän levitti valtansa kaikkeen mikä ympäröi häntä. Hän käytti vanhaa palvelijaa vakoojanaan, halpojen mielijohteittensa toimeenpanijana ja hänen täytyi vuorostaan kärsiä hänen valtaansa, sietää hänen huonoja tuuliaan, ikävyyksiä ja riitoja, joilla hän täytti talon.
Neljännen päivän aamuna, ensimmäisen suuruksen jälkeen Pélagie, joka oli ollut korjaamassa ruokaa Genevièven huoneesta, juoksi kauhistuneena emäntänsä luo ja sanoi:
— Tietääkö rouva mitä ylhäällä tehdään? He täyttävät matkalaukkujaan.
— Äiti ja tytärkö?
— Niin, rouva. Eivätkä he ollenkaan salaa sitä, tyttö käy omassa huoneessaan, tuo sieltä sylittäin liinavaatteita… Jos rouva tahtoo mennä katsomaan, niin ovi on selko selällään.
Sanaakaan sanomatta, jähmettyneen näköisenä rouva Duparque meni yläkertaan. Ja hän tapasi todella Genevièven ja Louisen täyttämässä matkalaukkujaan, ikäänkuin aikoisivat heti lähteä ja kuusivuotias pikku Clément istui sangen viisaan näköisenä tuolilla katsellen valmistuksia. He kohottivat vaan hiukan päätään ja jatkoivat työtään.
Hetken hiljaisuuden kuluttua rouva Duparque kysyi vielä kylmempänä ja jäykempänä kuin tavallisesti eikä ainoakaan ryppy hänen kasvoissaan liikkunut:
— Voit siis paremmin Geneviève?
— Kyllä, isoäiti. Minulla on vielä kuumetta, mutta minä en parantuisi koskaan, jos jäisin tänne.