Vihdoin voi Markus puhua ja koko hänen sydämmensä nousi hänen huulilleen.
— Oi! rakas vaimo, olet siis terve, koska palaat luokseni. Tiesin sen kyllä: sinä käytit yhä ankarampia uskonnollisia menoja niinkuin yhä vaikuttavampia huumausaineita, vaivuttaaksesi luonnon itsessäsi uneen; ja hyvä luonto poisti kaikesta huolimatta myrkyn, silloin kun uudestaan tunsit olevasi puoliso ja äiti… Niin, niin, sinä olet oikeassa, rakkaus on vapauttanut sinut, sinä olet päässyt tuon erehdyksen ja kuoleman uskonnon vallasta, joka kahdeksantoista vuosisataa on rasittanut yhteiskuntiamme.
Mutta Geneviève alkoi vavista levottomana, ahdistettuna.
— Oi! ei, oi! ei, hyvä Markukseni, älä sano niin. Kuka tietää olenko jo parantunut? Luultavasti en koskaan tule täydellisesti terveeksi… Meidän Louisemme vasta on kokonaan vapautuva. Tunnen että vika minussa on parantumaton, minä pelkään lakkaamatta vaipuvani tuohon salaperäiseen haaveiluun… Minä palaan tänne, minä antaudun uudelleen etsiäkseni turvaa sinun rinnaltasi jotta sinä lopettaisit alotetun työn. Varjele minua, paranna minut, älä anna meidän enää koskaan erota.
He syleilivät toisiaan vielä kiinteämmin, yhdeksi ainoaksi olennoksi sulautuneina. Eikö se ollut hänen suuri tehtävänsä? vaimon ottaminen kirkolta ja korottaminen oikealle paikalleen miehen rinnalle äitinä ja toverina, sillä vapautettu nainen yksin voi vapauttaa miehen. Hänen orjuutensa on meidän.
Louise, joka hetki sitten oli kadonnut, aukasi äkkiä oven, tuoden mukanaan hengästyneen ja hymyilevän neiti Mazelinen.
— Äiti, neidin täytyy myös ottaa osaa iloomme. Jospa tietäisit kuinka hän on rakastanut minua ja kuinka hyvä ja hyödyllinen hän on ollut täällä!
Geneviève oli astunut opettajatarta vastaan ja syleillyt häntä hellästi.
— Kyllä tiedän… Kiitos, ystäväni, kaikesta mitä olette tehneet meille surujemme aikana.
Hyvä neiti Mazeline nauroi kyyneleet silmissä.