Hän lähestyi Markusta ja huusi tälle hurjasti vasten silmiä nämä uhkarohkeat sanat, joissa hän julkeasti tunnusti totuuden otaksumisien muodossa, valheilla niukasti verhoten hirveän kohtauksen, jonka hän paraikaa mielikuvituksessaan eli uudelleen, tuntien varmaankin saatanallista nautintoa.
Markuksen oli taas vallannut ahdistava epävarmuus ja hän tahtoi tehdä lopun keskustelusta, varmana siitä että hän ei mitään hyödyllistä saisi tietää.
— Miksi uskoisin teitä? Olette tässä kertoneet minulle jutun ja se on kolmas tapa, jolla selitätte asian… Ensin väitätte, niinkuin yleinen syyttäjäkin, että kaava on kotoisin maallikkokoulusta, että te ette ole pannut siihen nimimerkkiänne, vaan että Simon on jäljitellyt tätä nimimerkkiä, heittääkseen rikoksen teidän hartioillenne. Kun sitten leimalla varustettu kulma, jonka isä Philibin oli repinyt irti, löytyy tämän paperien joukosta, huomaatte että teidän on mahdotonta kauempaa saada turvaa asiantuntijain typerästä lausunnosta, te tunnustatte olevanne nimimerkin kirjoittaja ja kaavan kulkeneen käsienne kautta. Ja tänään vihdoin teette, kukaties mistä syystä, minulle taas uuden tunnustuksen, kerrotte nähneenne pikku Zéphirinin huoneessaan muutamaa minuuttia ennen rikosta, ja hänen pöydällään kirjoituskaavan, sitten sanotte nuhdelleenne häntä ja hänen sulkeneen akkunan… Ajatelkaa hiukkasen, minulla ei ole mitään syytä uskoa että tämä selitys on viimeinen ja minä odotan yhä puhdasta totuutta, jos te ehkä kerran suvaitsette kertoa senkin.
Veli Gorgias oli pysähtynyt keskelle salia ja seisoi siinä säkenöivin silmin ja laihat kasvot vääristyneinä ilkeään nauruun. Hän ei vastannut heti. Vihdoin hän sanoi ivallisella äänellä:
— Niinkuin tahdotte, herra Froment. Tulin ystävänä kertomaan teille muutamia yksityiskohtia tuosta jutusta, joka yhä kiinnittää mieltänne, koska ette vieläkään ole luopuneet toivostanne saada Simoninne kunnia puhdistetuksi. Voitte käyttää hyödyksenne näitä yksityisseikkoja, minä annan teille luvan tehdä ne tunnetuiksi. Mutta teidän ei tarvitse kiittää minua, sillä minä en enää välitä ihmisten kiitollisuudesta.
Sitten hän kietoutui ryysyiseen kauhtanaansa ja meni matkoihinsa samoinkuin oli tullutkin, aukaisten itse ovet, kertaakaan taakseen katsomatta. Ulkona jäinen sade yhä valui virtanaan ja tuuli ajoi vinkuen autioilla kaduilla. Hän katosi kuin varjo kammottavaan pimeyteen.
Geneviève oli aukaissut oven, jonka takana hän koko ajan oli kuunnellut. Hän oli levoton ja hämmästynyt kaikesta, mitä oli kuullut ja hän katseli hetken liikkumattomana Markusta, joka ei tiennyt pitikö hänen nauraa vai suuttua.
— Hänhän on hullu, ystäväni! Minä en sinun sijassasi olisi jaksanut kuunnella näin kauan. Hän valehtelee nyt niinkuin aina ennenkin.
Kun hän huomasi että Markus aikoi katsoa asiaa naurettavalta kannalta sanoi hän:
— Ei, se ei ole niinkään hauskaa. Minä olen sairas kaikista noista inhoittavista muistoista. Ja sitten olen levoton, kun en ymmärrä mitä asiaa hänellä oli meille. Miksi teki hän tuon niin kutsutun tunnustuksensa ja miksi valitsi hän juuri sinut?