Mutta ne olivat vanhan maailman viimeisiä kuolonkouristuksia, ja Maillebois joutui kokonaan noille sosialisteille, joita hurskaat naiset muinoin pitivät roistoina, taskuvarkaina ja maantienrosvoina. Entisessä pienessä klerikaalisessa kaupungissa vallitsi nyt vapaa-aatteisuus ja järki, siihen määrin että sen kunnallisneuvostossa ei enää ollut ainoatakaan vanhoillista jäsentä. Kaukana oli se aika, jolloin Darras valitti ettei hänellä ollut edes tasavaltalaista enemmistöä, eikä yksin pappien pormestari Philis unhoitettuna levännyt hautausmaalla, vaan myöskin Darras, lahjottujen ja isänmaattomien pormestari oli kuollut, jättäen jälkeensä muiston epäröivästä ja omituisen pelkurimaisesta miehestä. Hänen sijaansa oli pormestariksi valittu erinomaisen selväjärkinen ja työkykyinen mies, Léon Savin, kaksoispoikien Achillen ja Philippen nuorin veli. Naituaan tavallisen talonpoikaistytön, Rosalie Boninin, hän oli rohkeasti ryhtynyt työhön, oli viidessätoista vuodessa luonut maatilastaan oivallisen mallitilan, joka teki täydellisen mullistuksen koko seudun maanviljelyksessä ja enensi sen varallisuuden kymmenkertaiseksi.
Vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias oli hänellä suuri vaikutusvalta kaupungissa, mutta hän oli hiukan itsepäinen ja antoi myöten ainoastaan pätevistä syistä. Hänen ollessa puheenjohtajana sai kunnallisneuvosto jälleen harkittavakseen Simonille aijottua, julkista hyvitystä koskevan ehdotuksen; kysymys siitä oli jonkun aikaa levännyt, mutta heräsi nyt uudella voimalla.
Useita kertoja, oli jo Markukselta kysytty neuvoa ja joka kerran kun hän tuli Mailleboisiin, puhuivat ihmiset hänelle suuresta aikeesta. Eräs yhtymys teki häneen erityisen vaikutuksen, se oli Adrien Doloirin, Auguste Doloirin ja Angèle Bongardin pojan tapaaminen. Tämä oli suurella menestyksellä käynyt Julicin koulun läpi ja oli nyt sangen taitava arkkitehti. Kahdenkymmenen kahdeksan vuotiaana oli hänet valittu kunnallisneuvostoon, jonka nuorin jäsen hän oli; ihmiset sanoivat tosin että hänen mielipiteensä olivat hiukan rohkeat, mutta hän oli kuitenkin käytännöllinen mies.
— Kas, herra Froment, sepä hauskaa että teidät tapasin! Olin juuri aikonut jonakuna aamuna tulla Jonvilleen keskustelemaan kanssanne.
Hän seisoi hymyilevänä ja kunnioittavana Markuksen edessä, jota kaikki nuoret rakastivat ja kunnioittivat niinkuin patriarkkaa, sankariaikojen suurta totuuden ja oikeuden työmiestä. Itse hän oli ollut Markuksen oppilaana ainoastaan varhaisemmassa lapsuudessaan, mutta hänen veljensä ja hänen setänsä olivat kaikki kasvaneet hänen koulunsa penkeillä.
— Mitä haluatte sitten, poikani? kysyi Markus iloisena ja liikutettuna, niin kuin ainakin kun hän tapasi entisiä oppilaitaan.
— Onko totta että Simonin perhe pian palaa Mailleboisiin? Kerrotaan että Simon ja hänen veljensä ovat päättäneet vihdoin jättää Pyreneiden laakson ja muuttaa takaisin tänne… Te kyllä tiedätte asian oikean laidan.
Markus hymyili yhä hyväntahtoisesti.
— Se on todella heidän aikomuksensa. En kuitenkaan luule että voimme odottaa heitä ennen kuin vuoden kuluttua; sillä vaikka he ovatkin myyneet marrnorikaivoksensa, ovat he sitoutuneet jatkamaan työtä siellä siihen saakka. Lisäksi on kaikenlaisia asioita järjestettävä, eivätkä edes vielä tiedä mihin muuttavat asumaan.
— Jos meillä on vaan vuosi aikaa, huudahti Adrien innokkaasti, ehdimme tuskin toteuttaa aijettani… Tahdon ensin esittää sen teille, minä päivänä voin tulla luoksenne Jonvilleen?