Silloin muurarit uskoivat, syntyi hetken hiljaisuus, ja he tyhjensivät hitaasti lasinsa. He tulivat juuri ulos viinikaupasta, kun Markus lähestyi heitä ja kysyi tuolta suurelta vaaleaveriseltä mieheltä muurari Doloirin asuntoa. Työmies purskahti nauruun.
— Minä olen juuri Doloir, herra, asun täällä, nuo kolme ikkunaa kuuluvat minulle.
Suurta, vahvaa miestä, jonka ryhdissä oli jotain sotilasmaista, näytti tämä tapaus suuresti huvittavan. Hänen tuuheiden, vaaleiden viiksiensä alta näkyivät valkeat hampaat, hänen kasvonsa olivat punakat, silmät suuret, siniset ja rehelliset.
— Ette olisi voineet kääntyä sopivamman puoleen, herra. Mitä haluatte minusta.
Markus katseli miestä ja tunsi myötätuntoisuutta häntä kohtaan, vaikka olikin kuullut hänen ilkeät sanansa. Doloir, joka monta vuotta oli ollut urakoitsija Darrasin työssä, oli jotakuinkin hyvä työmies. Hän joi kyllä välistä lasin liikaa, mutta toi aina säännöllisesti palkkansa vaimolleen. Hän moitti mielellään isäntiään kutsuen heitä halpamaiseksi joukkioksi ja sanoi itseään sosialistiksi tietämättä juuri mitä se merkitsi; ja kuitenkin hän kunnioitti Darrasia, joka ansaitsi paljon, mutta joka kuitenkin koetti pysyä toverillisella kannalla työmiestensä kanssa. Ne kolme vuotta, jotka hän oli elellyt kasarmissa, olivat ijäksi painaneet leimansa häneen. Sotapalveluksen loppuessa oli hän ollut hurjan iloinen vapautuksestaan ja oli sadatellut sotamiehen vastenmielistä ammattia, jossa ei voinut olla ihminenkään. Tämän ajan jälkeen oli hän lakkaamatta muistossa elänyt uudelleen nuo kolme vuotta; ei päivääkään kulunut ilman että hän olisi muistanut jotakin tapausta tältä ajalta. Pyssy oli ikäänkuin turmellut hänen kätensä niin, että muurarin lasta tuntui raskaalta, ja hän ryhtyi työhön veltosti, tottumaton kun oli. Hänen tahtonsa oli murtunut, ruumis oli tottunut laiskuuteen sotaharjoitusten välillä. Hänestä ei enää koskaan tullut entistä oivallista työmiestä. Lisäksi hän aina puhui sotilasasioista, sotki niitä kaikkeen mitä kuuli, ja hänen lörpöttelynsä oli sekavaa ja järjetöntä. Hän ei lukenut mitään, eikä tiennyt mitään, hän oli vaan itsepäinen ja järkähtämätön isänmaan ystävä, ja isänmaanrakkaus oli hänen mielestään siinä että saatiin juutalaiset estetyksi myymästä Ranskaa ulkomaalaisille.
— Teillä on kaksi lasta kunnankoulussa, sanoi Markus, ja minä tulen opettajan, toverini Simonin puolesta, saadakseni tietää erään asian… Mutta huomaan ettette ole juutalaisten ystävä.
Doloir nauroi.
— Aivan oikein, herra, Simon on juutalainen, mutta minä olen kuitenkin pitänyt häntä kunnon miehenä tähän saakka… Mistä asiasta on kysymys. herra?
Ja kuullessaan, että Markus ainoastaan tahtoi näyttää pienokaisille kirjoituskaavaa saadakseen tietää, olivatko he käyttäneet sitä koulussa, huudahti hän.
— Se käy helposti päinsä, herra, jos se on teille hyödyksi… Tulkaa hetkeksi ylös meille, lapset ovat varmaankin kotona.