Markus kysyi aivan kalpeana.
— Simonko vangita? Mistä sen tiedätte?
— Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Teurastaja juoksi jo katsomaan.
Markus heitti pois ruokaliinansa, nousi ja läksi ulos, koskematta jälkiruokaan. Vanhat rouvat olivat loukkautuneet ja kauhistuksissaan tuollaisesta epäkohteliaisuudesta. Genevièvekin näytti tyytymättömältä.
— Hän tulee hulluksi, sanoi rouva Duparque kuivasti. Niin! rakas lapseni, sanoinhan minä sen sinulle. Missä ei ole uskontoa, siellä ei voi olla onnea.
Kadulla Markus todellakin huomasi, että jotakin erinomaista oli tekeillä. Kaikki kauppiaat seisoivat puotiensa ovilla, ihmiset juoksivat, kuului huudahduksia ja hälinää. Hän kiiruhti Lyhyenkadun kautta. Siellä huomasi hän Milhomme-rouvat lapsineen paperikaupan kynnyksellä, hekin odottivat jännityksellä suurta tapausta. Heti hän muisti että siinä oli hyvä todistus, joka hänen täytyi saada.
— Onko totta, kysyi hän heiltä, että Simon vangitaan?
— Kyllä, herra Froment, vastasi rouva Alexandre lempeällä tavallaan. Me näimme juuri poliisikomisariuksen menevän sivu tästä.
— Muistattehan, sanoi rouva Edouard vuorostaan, katsoen häntä suoraan silmiin odottamatta kysymystä, jonka hän luki jo hänen katseessaan, muistattehan tuon kirjoituskaavan, on aivan varmaa, ettei se koskaan ole ollut Victorin käsissä. Olen kysynyt häneltä ja olen vakuutettu siitä, ettei hän valehtele.
Lapsi kohotti kulmikkaan leukansa ja suuret hävyttömän rauhalliset silmänsä.