Tästä lähtien ei kulunut ainoatakaan päivää niin, ettei Markus olisi käynyt räätäli Lehmannin luona. Trou-katu, joka päättyi Plaisir-katuun, oli köyhän kaupunginosan kurjimpia katuja, ja siinä yksikerroksisessa talossa, jossa räätäli Lehmann asui, oli ainoastaan pimeä puoti ja vielä pimeämpi puotikamari kellarikerroksessa ja niiden yläpuolella kolme huonetta, joihin veivät pimeät portaat, ja sitäpaitsi vielä tilava ullakko, ainoa huone, johon joskus aurinko pilkisti. Kellarintapainen puotikamari oli samalla kertaa keittiö ja ruokahuone. Rachel muutti entiseen synkkään kamariinsa ja vanhan pariskunnan täytyi tyytyä yhteen ainoaan huoneeseen antaakseen kolmannen huoneen lapsille, jotka onneksi voivat saada suuresta ullakosta sangen iloisen ja tilavan leikkipaikan. Markus ihmetteli lakkaamatta kuinka niin ihailtava ja harvinaisen kaunis nainen oli voinut kasvaa tällaisen kurjuuden keskellä, köyhille vanhemmille, joihin vaivaloinen köyhyys kauan aikaa oli taannuttavasti vaikuttanut. Viidenkymmenenviiden vuotias isä Lehmann oli tyypillinen juutalainen, pieni ja laiha mies, nenä suuri, silmät vilkkuvat, suu paksun harmaan parran peitossa. Räätälinammatissaan oli hänen toinen olkapäänsä kohonnut korkeammalle kuin toinen, ja se teki hänen ennestäänkin nöyrän ryhtinsä vielä enemmän tuskallisen pelokkaaksi. Hänen vaimonsa, joka myöskin aamusta iltaan ompeli, oli laiha kuin varjo, ja ollen vielä nöyrempi eli hän alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Heidän elämänsä oli ahdasta ja vaikeaa, ja he ansaitsivat vain vaivaloisesti jokapäiväisen leipänsä sitkeällä työllä, hitaasti hankitun ostajapiirin avulla, johon kuuluivat seudun harvat varakkaat juutalaiset sekä muutamia kristittyjä, jotka tahtoivat saada vaatteensa huokealla. Ranskan kulta, jota juutalaiset vihamiestensä sanojen mukaan ahmivat, ei ainakaan tänne ollut kasautunut, ja syvä sääli täytti sydämen, kun näki nämä kaksi vanhusta, jotka alati pelkäsivät, että heiltä riistettäisiin vaivaloisesti hankkimansa leipä.
Lehmannin luona Markus tutustui Davidiin, Simonin veljeen. Hän oli kiiruhtanut Mailleboisiin saadessaan vangitsemispäivänä lähetetyn kirjeen. Hän oli kolme vuotta veljeään vanhempi sekä myöskin pitempi ja voimakkaampi. Kasvot olivat hänellä täyteläiset ja lujapiirteiset, silmät kirkkaat ja nerokkaat. Isänsä beaumontilaisen kellosepän kuoltua aivan varattomana, ja nuoremman veljen, Simonin mentyä normaalikouluun, oli David astunut sotapalvelukseen, jossa hän oli kaksitoista vuotta. Hän oli luutnantti ja juuri tulemaisillaan kapteeniksi lukemattomia taisteluja ja kärsimyksiä kestettyään. Mutta silloin pyysi hän eroa, sillä hänellä ei enää ollut rohkeutta vastustaa solvauksia, joita hänen syntyperänsä tuotti hänelle toveriensa ja esimiestensä puolelta. Siitä oli nyt viisi vuotta. Simon oli silloin juuri aikeessa naida Rachel Lehmannin, jonka kauneus äkkiä oli herättänyt hänen rakkautensa. Naimattomaksi jäänyt toimelias ja ponteva David oli tuuminut ruveta harjoittamaan kaivosliikettä eräällä laajalla hiekka- ja piikivialueella, joka siihen saakka oli ollut käyttämättä. Se kuului Désiraden linnaan, joka siihen aikaan vielä kuului rikkaalle pankkiirille parooni Nathanille; tämä suostuikin halvasta hinnasta vuokraamaan sen kolmeksikymmeneksi vuodeksi uskolaiselleen, jonka yritteliäisyys ja työkyky olivat hänelle mieleen. Näin oli siis David saavuttamaisillaan omaisuuden, sillä hän oli jo kolmessa vuodessa ansainnut satatuhatta markkaa, sekä oli nyt johtajana suuressa liikkeessä, johon hän käytti kaiken aikansa.
Arvelematta hän kumminkin jätti liikkeen erään luotettavan työnjohtajan haltuun. Keskusteltuaan Markuksen kanssa tuli hän heti vakuutetuksi veljensä viattomuudesta. Hän ei ollut sitä koskaan epäillytkään, sillä hän huomasi heti mahdottomaksi, että sellainen mies olisi tehnyt sellaisen rikoksen, mies, jonka hän tunsi paremmin kuin kenenkään muun maailmassa, ja johon hän luotti kuin omaan itseensä. Tämä oli hänelle niin varmaa kuin valo täydessä auringonpaisteessa. Huolimatta tyynestä rohkeudestaan, noudatti hän suurta varovaisuutta, sillä hän ei tahtonut vahingoittaa veljensä asiaa, tuntien, kuinka heitä juutalaisina vihattiin. Siitä syystä David, kun Markus kiivaasti lausui epäilevänsä erästä kristillistä veljeä ehdottomasti syylliseksi, koetti rauhoittaa häntä, ja vaikka hän oikeastaan oli samaa mieltä, tahtoi hän, että ruvettaisiin hakemaan tuota yökuljeksijaa, joka muka oli mennyt sisään akkunasta ja samaa tietä paennut. Hän pelkäsi yleisen mielipiteen vielä enemmän kiihoittuvan todistamattomasta syytöksestä, hän aavisti, että ylivoimaiset vastustajat musertaisivat hänet, jos hän esiintyisi ilman ratkaisevaa todistusta. Ja sitä odotettaessa täytyi Simonin saada käyttää hyväkseen tuomariensa epäilystä, jota varten olisi parasta jälleen otaksua tuntematonta kuljeksijaa syylliseksi murhaan, niinkuin kaikki olivat tehneet silloin kun rikos keksittiin. Se oli erinomainen toimenpide, koska veljet olivat niin varovaisia, ja koska heillä oli niin suuri kannattajajoukko että taistelu suoraan heitä vastaan olisi epäilemättä kääntynyt syytetyn itsensä vahingoksi.
David oli vihdoin onnistunut saamaan luvan tavata Simonia tutkintotuomari Daixin läsnäollessa, ja he olivat pitkään toisiaan syleillessään tunteneet, että heillä oli sama sydän ja sama sitkeä ja luja tahto. David oli nähnyt häntä sittemmin vankilassa, ja tiedot, jotka hän toi häneltä olivat aina samat: suuri epätoivo, lakkaamaton ja huolestuttava aivojen ponnistus arvoituksen selittämiseksi, tavaton kestäväisyys lastensa ja oman kunniansa puolustamisessa. Kun David pienessä, pimeässä puodissa kertoi käynnistään, tunsi Markus syvää sääliä nähdessään rouva Simonin äänettömänä itkevän. Hän oli niin kaunis ja surkuteltava turvattomuudessaan. Hänen vanhempansa eivät myöskään voineet muuta kuin huokailla syvässä epätoivossaan, taipuen ylenkatseen alle. He jatkoivat yhä ompelemistaan vakuutettuina hekin vävynsä viattomuudesta, mutta uskaltamatta lausua tätä vakuutusta ostajilleen peläten vahingoittavansa hänen asiaansa ja kadottavansa leipänsä. Pahinta oli, että levottomuus Mailleboisissa yhä kasvoi, ja että rähisevä joukko eräänä iltana oli särkenyt puodin akkunat. Oli täytynyt kiireesti sulkea akkunaluukut. Pienissä käsinkirjoitetuissa lehdissä kehoitettiin isänmaanystäviä polttamaan koko talon. Ja eräänä päivänä Kapusiinien kappelissa vietetyn uskonnollisen juhlallisuuden jälkeen kohosi juutalaisviha siihen määrään, että pormestari Darrasin täytyi pyytää poliisivoimia Beaumontista, sillä hän piti tarpeellisena vartioida Trou-katua estääkseen laittomuuksia tapahtumasta.
Hetki hetkellä asia muutti muotoaan, tuli yhteiskunnalliseksi taistelukentäksi, jossa puolueet ratkaisevasti törmäsivät yhteen. Tuomari Daix oli epäilemättä saanut käskyn toimittaa tutkimus nopeasti. Vähemmässä kuin kuukaudessa hän kutsui kokoon ja kuulusteli kaikki todistajat, Mignotin, neiti Rouzairen, isä Philibinin, veli Fulgentiuksen, koululapset ja rautatien-virkamiehet. Veli Fulgentius, joka niinkuin tavallisesti osoitti liikaa intoa, vaati, että veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias myöskin otettaisiin kuulusteltaviksi; hän tahtoi myöskin että hänen koulussaan toimitettaisiin tarkastus kirjoituskaavan tähden, jolloin tietysti ei mitään löydetty. Mutta Daix piti velvollisuutenaan erityisen tarkasti etsiä tuota otaksuttua yökuljeksijaa, joka olisi keskiviikon ja torstain välisenä yönä voinut käydä murhatun luona. Jokaisessa kuulustelussa oli Simon lakkaamatta vakuuttanut viattomuuttaan ja käskenyt hakemaan syyllistä. Ja Daix oli lähettänyt kaikki maakunnan santarmit maanteille, oli vangittu ja jälleen vapautettu noin viisikymmentä kulkulaista, saamatta vähääkään vihiä asiasta. Eräs kulkukauppias oli ollut kolme päivää lukon takana, turhaan. Daix oli siis pakoitettu luopumaan tästä arvelusta, eikä hänellä taaskaan ollut muuta lähtökohtaa kuin kirjoituskaava, jolle koko syytös oli perustettava. Markuksen ja Davidin mielet olivatkin vähitellen rauhoittuneet, sillä heistä tuntui mahdottomalta, että mitään todellista syytöstä voitaisiin perustaa tälle epäiltävälle todistukselle. Davidin oli tapana sanoa, että vaikka tuota kuljeksijaa ei oltukaan löydetty, oli sen olemassaolo kuitenkin mahdollinen. Ja jos tähän lisättiin todistuksien puute Simonia vastaan, siveelliset epätodenmukaisuudet, hänen lakkaamaton viattomuutensa vakuuttaminen, kuinka voi silloin uskoa, että tutkintotuomari, jolla oli vähääkään oikeudentuntoa, tuomitsisi hänet syylliseksi? Asia oli aivan varmaan raukeava, niin uskoivat he lopulta molemmat.
Välistä kuitenkin Markus ja David, jotka toimivat veljellisesti yhdessä, kadottivat tämän vahvan luottamuksensa. He kuulivat pahoja huhuja senkin jälkeen, kun jutun raukeaminen jo näytti terveen järjen mukaan varmalta. Jos viaton tuomittaisiin, olisi syyllinen ainiaaksi suojattu. Ja papisto puuhasi epätoivoisesti. Oli nähty isä Crabotin käyvän yhä useammin Beaumontissa, syövän päivällistä hallituksen jäsenten ja oikeusistuimen jäsenten kanssa, käyvän yliopistossakin. Kaikkialla taistelu kiihtyi kuta enemmän toiveita oli juutalaisen vapaaksi laskemisesta. Silloin johtui Davidin mieleen herättää parooni Nathanin, rikkaan pankkiirin ja Désiraden entisen omistajan harrastus hänen veljensä asiaan. Hän oli saanut tietää että parooni oli kesää viettämässä tyttärensä kreivitär Sangleboeufin luona, joka oli tuonut miehelleen myötäjäisinä kuninkaallisen Désiraden ynnä kymmenen miljoonaa. Eräänä kirkkaana elokuun iltapäivänä David siis läksi sinne Markuksen seurassa, joka myöskin tunsi paroonin. Se oli viehättävä kävelymatka: Désirade sijaitsi nimittäin korkeintaan kahden kilometrin päässä Mailleboisista.
Kreivi Hector de Sangleboeuf, viimeinen eräästä Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuvaa Sangleboeuf-sukua, oli kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut aivan perikadon partaalle tehtyään lopun niistä omaisuuden pirstaleista, jotka hänen isältään olivat jääneet hävittämättä. Hän oli ennen ollut kyrassieriupseeri, mutta oli ottanut eron väsyneenä sotilaselämään ja eli nyt yhdessä markiisitar de Boisen, erään häntä kymmentä vuotta vanhemman lesken kanssa, joka ei kumminkaan tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä hän rakasti liiaksi mukavuutta ja pelkäsi onnetonta tulevaisuutta, jos he molemmat yhdistäisivät kurjuutensa. Kerrottiin hänen saaneen aikaan avioliiton kreivin ja pankkiiri Nathanin tyttären, Lian välillä, joka oli nuori kahdenkymmenen vuotias, upporikas kaunotar. Nathan oli tehnyt kaupan tuntien tarkoin kaikki asianhaarat ja kadottamatta mitään tavallisesta tarkkanäköisyydestään. Hän tiesi aivan täydellisesti mitä antoi ja mitä sai takaisin, ostaessaan tyttärellään ja kymmenellä miljoonalla, jotka läksivät hänen rahastostaan, vävykseen vanhasta aatelissuvusta polveutuvan kreivin, ja siten saaden pääsön hänelle siihen saakka suljettuun maailmaan. Hän itse oli äsken nimitetty parooniksi ja oli siis vihdoin päässyt vapaaksi siitä satavuotisesta ja yleisestä ylenkatseesta, joka häntä kauhistutti. Hän oli rahakauppiaana kerännyt itselleen kosolta kultaa, ja hänellä oli ainoastaan kiihkeä halu saada katolilaisten rahakauppiaitten tavalla osakseen kunniaa ja valtaa, olla kumarrettu, kunnioitettu ja ihailtu raharuhtinas ja ennen kaikkia vapautua kiusallisesta ylenkatseen ja sorron pelosta. Hän olikin riemuissaan asettuessaan asumaan vävynsä luokse, sekä vieraantui niin täydellisesti syntyperästään, että seurusteli kiivaimpien juutalaisvihollisten kanssa, ja oli sitä paitsi tullut hartaaksi kuningaspuolueen jäseneksi, isänmaan ystäväksi ja Ranskan pelastajaksi. Hienon ja hymyilevän markiisitar de Boisen täytyi hillitä häntä. Markiisitar oli puolestaan tästä tarkasti harkitusta kaupasta saanut kaiken sen hyödyn, mitä oli odottanutkin ystävälleen, Hector de Sangleboeufille ja itselleen.
Naimiskauppa ei muuten ollut olosuhteita muuttanut; kaunis Lea oli ainoastaan tullut lisäksi markiisittaren ja kreivin vanhaan talouteen. Markiisitar, joka oli vielä viehättävä, vaalea, uhkea kaunotar, ei ollut mustasukkainen sanan ahtaassa merkityksessä; hän oli siksi järkevä, että mielellään yhdisti rikkauden tuottamat nautinnot heidän rauhallisen yhteiselämänsä onneen. Hän tunsi sitäpaitsi Lian, tuon ihailtavan marmorikuvan, itsekkään ja yksinkertaisen epäjumalan, joka oli onnellinen saadessaan olla pyhätössä, missä ympäristö ihaili häntä olematta liiaksi väsyttävä. Hän ei edes lukenut mitään, sillä hän väsyi heti jos joskus alotti. Hän istui hyvin mielellään koko päivän kohteliaan huomaavaisuuden esineenä, ajatellen ainoastaan itseään. Kauan ei häneltä voinut olla salassa markiisittaren todellinen suhde hänen puolisoonsa: mutta hän karttoi ikäviä ajatuksia tämän asian johdosta, ja viimein hän ei enää voinut tulla toimeen ilman tätä ystävätärtä, joka aina häntä hyväili, jolla alituisesti oli ihailun sanoja kielellään, ja joka tuhlasi hänelle helliä nimityksiä: kaunis kultaseni, rakas aarteeni. Ei ole koskaan nähty liikuttavampaa ystävyyttä; markiisitar sai pian Désiradessa oman huoneen ja oman paikan pöydässä. Sitten hän sai uuden nerokkaan ajatuksen, hän alkoi opettaa Lialle katolista uskontoa. Tämä oli siitä ensiksi kauhistuksissaan, peläten että hänet ajettaisiin pois uskonnonharjoituksista. Mutta kun asia uskottiin isä Crabotille, tasoitti hän vaikean tien miellyttävällä, hienolla tavallaan. Parooni Nathan sai vihdoin tyttärensä suostumaan, sillä hän oli sangen ihastunut markiisittaren tuumaan, ikäänkuin olisi hän toivonut itsekin hiukan puhdistuvansa häpeällisestä juutalaisuudestaan tämän kasteen kautta. Kastejuhlallisuudet hämmästyttivät Beaumontin ylhäisöä, ja tapausta pidettiin suurena voittona kirkolle.
Viimein oli markiisitar de Boise, joka äidillisesti johti Hector de Sangleboeufiä niinkuin suurta, ymmärtämätöntä ja kuuliaista lasta, saanut hänet valituksi Beaumontin edusmieheksi, hänen vaimonsa suuren maa-alueen ja miljoonain avulla. Hän vaati lisäksi häntä liittymään tasavaltalaisiin yhtyneeseen vanhoillisten pieneen ryhmään, toivoen että hän siten voisi kerran päästä johonkin korkeaan asemaan; huvittava sattuma oli se, että juutalainen parooni Nathan, joka tuskin oli päässyt vapaaksi sukunsa häpeästä ja muuttunut suvaitsemattomaksi kuningaspuoluelaiseksi, oli kuningasmielisempi kuin hänen vävynsä, Ludvig pyhän aseenkantajasta polveutuva ylimys. Parooni riemuitsi tyttärensä kääntymisestä, ja oli itse valinnut hänelle nimen Marie, jota nimeä hän suurella mielihyvällä aina käytti. Hän riemuitsi myöskin siitä että hänen vävynsä oli edusmies, toivoen epäilemättä voivansa käyttää häntä hyväkseen; hänelle tuotti tavatonta iloa asuminen tässä hienossa talossa, joka nyt oli täynnä pappeja, ja jossa nyt puhuttiin ainoastaan markiisitar de Boisen ja Marien yhä hellemmässä ja lämpimämmässä keskinäisessä sovussa tekemistä hurskaista töistä.
Kun Markus ja David, jotka portinvartija päästi sisään, tulivat Désiraden puistoon, hiljensivät he askeleitaan nauttien ihanasta elokuun päivästä ja ihaillen suurten puitten kauneutta, nurmikenttien pehmeyttä ja purojen suloista raikkautta. Se oli ruhtinaallinen asumus; puisto oli ihastuttavan rehevä ja kaunis, ja sen perällä näkyi komea renässanssityyliin rakennettu linna. Nähdessään tämän juutalaisen miehen miljoonien synnyttämän paratiisin, tämän suuremmoisen rikkauden, jonka juutalainen rahakauppias Nathan oli ansainnut, muisti Markus pimeää puotia surkeassa hökkelissä Trou-kadun varrella, jonne aurinko ei päässyt paistamaan, ja jossa ilma oli turmeltunut. Siellä oli juutalainen Lehmann kolmekymmentä vuotta ommellut, siten töin tuskin ansaiten leipänsä. Kuinka monta muuta vieläkin kurjempaa juutalaista kuolikaan nälkään inhoittavissa katuojissa! Ja heitä oli ääretön enemmistö. Juutalaisvihollisten törkeä valhe, kokonaisen kansan syyttäminen yleisestä omaisuuden anastamisesta, se ilmeni selvästi siinä että tähän kansaan kuului niin paljon köyhiä työmiehiä, yhteiskunnan uhreja, jotka ovat sortuneet rahan, olipa se sitten juutalaisen tai katolilaisen, kaikkivallan alle. Heti kun juutalainen tuli raharuhtinaaksi, osti hän itselleen paroonin arvonimen, naitti tyttärensä jollekin vanhaan ylhäiseen sukuun kuuluvalle kreiville, oli olevinaan kuningasmielisempi kuin itse kuningas, ja tuli lopulta luopioksi, kiivaaksi juutalaisviholliseksi, kieltäen ja sortaen omia kansalaisiaan. Juutalaiskysymyksen ytimenä oli kysymys rahasta, yhteiskunnan myrkyttäjästä ja turmelijasta.