— He ovat sitäpaitsi oikeassa, minä kuulun heihin: ennen kaikkea Ranska, sen kunniakas menneisyys ja sen vanhojen muistojen yhteys. Me emme voi antaa sitä vapaamuurarien ja kosmopoliittien käsiin… Malttakaa, rakas Davidini, minä en päästä teitä ennenkuin olen antanut teille hyvän neuvon. Jättäkää tämä juttu oman onnensa nojaan, te tulette menettämään siinä kaikki. Veljenne selviää kyllä yksinkin, jos hän on viaton.
Se oli hänen viimeinen sanansa, hän puristi heidän kättään ja kääntyi rauhallisesti takaisin, silläaikaa kun he äänettöminä poistuivat puistosta. Mutta ulkopuolella he katsoivat toisiinsa melkein huvitettuina, kohtaus oli heistä ollut siihen määrin kuvaava ja sattuva.
— Kuolema juutalaisille! huusi Markus ivaten.
— Hyi! saastainen juutalainen! sanoi David, samoin katkeraa leikkiä laskien. Hän neuvoi minua suoraan heittämään veljeni oman onnensa nojaan, eikä hän itse epäilisi tehdessään niin! Hän on hylännyt veljensä ja tulee vastedeskin hylkäämään!… Minun ei tarvitse kolkuttaa mahtavien uskonveljieni oville. Pelko tekee heidät raukoiksi.
Vaikka tutkintotuomari Daix oli jouduttanut tutkimusta, viivytteli hän nyt päätöksen julistamista. Epäiltiin hänen olevan yhä suurenevan neuvottomuuden vallassa. Hän oli kyllin teräväjärkinen aavistaakseen totuutta, mutta oli toiselta puolen yleisen mielipiteen orja ja kokonaan vaimonsa vallassa. Jumalinen, ruma ja keikaileva rouva Daix, joka myöskin oli isä Crabotin rakas rippilapsi, oli erittäin kunnianhimoinen, sillä häntä vaivasi heidän kotinsa köyhyys, ja hän haaveksi pääsevänsä Pariisiin, voivansa pukeutua hienosti ja päästä seuraelämään jonkun huomiota herättävän jutun avulla. Ja nyt hänellä oli tuo juttu; hän toisti lakkaamatta miehelleen, että tämä olisi hyvin tyhmä, ellei nyt käyttäisi tilaisuutta hyväkseen, sillä jos hän olisi kyllin lapsellinen päästääkseen saastaisen juutalaisen vapaaksi, sai hän varmaankin kuolla vaivaistalossa. Daix taisteli kuitenkin vielä rehellisesti vastaan, mutta hän epäili jo, eikä enää pitänyt kiirettä, toivoen että joku sattuma tulisi auttamaan häntä velvollisuutensa ja etunsa yhteensovittamisessa. Uudet viivytykset olivat Markuksen mielestä hyviä enteitä. Hän tiesi hyvin missä tuskassa tuomari oli, mutta hän toivoi parasta ja uskoi totuuden vastustamattomalla voimalla voivan taivuttaa kaikki sydämmet.
Hän kävi usein Beaumontissa tervehtimässä vanhaa ystäväänsä normaalikoulun johtaja Savinia. Tämä tunsi tarkalleen asiat, ja Markus sai keskusteluista hänen kanssaan uskoa ja rohkeutta. Sitäpaitsi olivat normaalikoulun rakennukset, joissa hän oli viettänyt kolme vuotta, tulleet hänelle rakkaiksi. Hänelle muistuivat mieleen lukuisat eri opetustunnit, huoneet, jotka he itse saivat järjestää, huvitukset ja kävelyretket ruokatunneilla. Koulu sijaitsi pienen, yksinäisen torin varrella, République-kadun päässä; ja kun Markus astui johtajan huoneeseen, joka oli ahtaalle puutarhalle päin, tuntui hänestä nyt kuin olisi hän ollut levollisessa piilopaikassa ja onnellisessa turvassa.
Mutta kun Markus eräänä päivänä meni sinne, oli Salvan levoton ja toivoton, aivan vasten tavallisuutta. Hänen täytyi ensin odottaa hetken etuhuoneessa; hän tervehti vierasta, joka pian tuli ulos vastaanottohuoneesta. Se oli opettaja Doutrequin, jolla oli matala ja itsepäinen otsa ja leveät, sileäksi ajetut kasvot. Astuessaan vuorostaan sisään ihmetteli hän Salvanin mielenliikutusta. Tämä sanoi heti, kohottaen kätensä.
— No! ystäväni, oletteko kuulleet kauheaa uutista?
Hän oli keskikokoinen vaatimaton ja jäntevä mies, kasvot olivat hänellä pyöreät, iloiset ja avomieliset, ja hänen tavallisesti hymyilevät silmänsä katsoivat suoraan kasvoihin. Tällä kertaa hänen silmistään leimusi jalo suuttumus.
— Mitä on tapahtunut? kysyi Markus levottomana.