— Niin, te yksin tunnette oivallisesti kaupungin, ja sen hirveän käänteen, johon se on joutunut. Simon raukan tuomitsemisen jälkeen alkeiskoulu on kuin kirottu, se menettää joka vuosi oppilaitaan, jota vastoin veljien koulu pyrkii sen paikalle, vahvistuen sen häviöstä. Ja se on yhä laajeneva klerikalismin, alhaisen taikauskon ja vanhoillisen typeryyden pesäpaikka, joka vihdoin on nielaseva kaikki, ellemme nouse taistelemaan sitä vastaan. Rahvas on jo vaipunut takaisin alhaisiin intohimoihin, me tarvitsemme sinne tulevaisuuden työntekijän, hyvän siemenen kylväjän, joka uudestaan kohottaisi koulumme kukoistukseensa, muuttaisi sen siksi, mitä sen tulee olla, vapaaksi ja oikeudenmukaiseksi Ranskan kansan kasvattajaksi ja vapauttajaksi. Teitä siis ajateltiin.
— Mutta, keskeytti Markus jälleen, onko tämä vain teidän yksityinen toiveenne, vai onko teitä pyydetty kysymään minulta?
Salvan hymyili.
— Oh! minä olen ainoastaan halpa virkamies, olisi liian suuremmoista, jos kaikki minun toiveeni täyttyisivät. Minun toimekseni on, niinkuin sanoitte, annettu tiedustella teidän ajatustanne asiasta. Tiedetään, että olen ystävänne. Le Barazer kutsui minut maanantaina prefektin virkataloon. Ja keskustellessamme asiasta, syntyi meissä ajatus tarjota teille paikka Mailleboisissa.
Markus ei voinut pidättää äkkinäistä liikettä, hän kohautti olkapäitään.
— Tosin, jatkoi Salvan, ei Le Barazer osoittanut suurta rohkeutta Simonin jutussa. Hän olisi voinut toimia paremmin. Mutta meidän täytyy tyytyä ihmisiin sellaisina kuin he ovat. Sen voin kuitenkin teille luvata, että hän tästedes, vaikkei julkisesti seisoisikaan teidän vierellänne, on oleva teille salainen tuki, johon pelotta voitte nojautua. Hän arvosteli sittenkin oikein prefekti Hennebisea, joka niin kammoo huomiota herättäviä juttuja; ja kunnon rehtori Forbes tyytyi johtajan arvoon ilman valtaa. Kaikki vaara tulee tuon jesuiitan Mauraisinin puolelta, jota hänen esimiehensä Le Barazer valtioviisaudesta luulee täytyvänsä suosia… No, eihän taistelu teitä pelottane!
Markus oli vaiti, katse maahan luotuna. Hän näytti epäilysten valtaamana vaipuneen levottomiin mietteisiin. Ja Salvan, joka tuntien hänen perhesuhteensa osasi arvata hänen ajatuksensa, tarttui hyvin liikutettuna hänen molempiin käsiinsä.
— Minä tiedän mitä teiltä pyydän, ystäväni… Olin Berthereaun, Genevièven isän hyvä ystävä. Hänellä oli hyvin vapaat mielipiteet ja terävä järki, mutta hän oli tuntehikas luonne ja taipui vihdoin käymään vaimonsa kanssa messussa. Myöhemmin olin hänen tyttärensä, teidän nykyisen vaimonne holhooja ja kävin usein pienessä talossa Kapusiinitorin varrella, jossa ankaran jumalinen ja itsevaltias rouva Duparque hallitsi, taivuttaen tahtonsa alle tyttärensä, surumielisen ja nöyrän rouva Berthereaun ja tyttärentyttärensä suloisen Genevièven. Ehkä olisi minun mennessänne naimisiin pitänyt enemmän varoittaa teitä, sillä teidänlaisenne miehen on aina vaarallista joutua jumaliseen perheeseen ja ottaa vaimokseen nuoren tytön, joka niin kuin hän, lapsuudesta saakka on tottunut mitä hartaimpaan uskonnollisuuteen. Tähän saakka ei minun ole tarvinnut soimata itseäni siitä, koska te olette onnellisia… Mutta aivan varmaan te tulette olemaan alituisessa ristiriidassa vanhojen rouvien kanssa, jos otatte vastaan paikan Mailleboisissa. Sitähän ajattelette, eikö niin?
Markus katsoi ylös.
— Niin, minä tunnustan että pelkään onneni tähden… Te tiedätte etten ole kunnianhimoinen, ja vaikka nimitys Mailleboisiin olisi minulle toivottava yleneminen, olen kumminkin täydellisesti tyytyväinen asemaani Jonvillessä, jossa olen onnistunut edistämään tarkoitustamme… Ja nyt vaaditte minua jättämään tämän varman aseman, pannakseni alttiiksi kaiken rauhani!