— Täällä! vastasi Sébastien kirkkaalla, iloisella äänellä, joka oli kuin soittoa noiden karkeiden, pilkallisten äänten joukossa.
Nimenhuuto loppui. Mignotin viittauksesta nousi koko luokka seisomaan rukousta varten. Simonin lähdön jälkeen oli Méchain, noudattaen neiti Rouzairen neuvoa, ottanut rukouksen uudelleen käytäntöön koulutuntien alussa ja lopussa, sillä neiti Rouzaire sanoi kokemuksesta huomanneensa, että Jumalan pelko teki tytöt tottelevaisemmiksi. Sitäpaitsi miellytti se vanhempia ja alkeiskoulun tarkastaja Mauraisiniä, vaikka se ei enää kuulunut koulun ohjelmaan. Markus teki asiasta lyhyen lopun, sanoen rauhallisesti ja päättäväisesti.
— Istukaa lapseni. Ette ole tulleet tänne rukoilemaan. Sen saatte tehdä kotona, jos isänne ja äitinne sitä toivovat.
Ällistyneenä katsoi Mignot häneen uteliaasti ja ivallisesti. Kas vaan! tuo opettaja ei tule kauan pysymään Mailleboisissa, jos hän heti alussa poistaa rukoukset! Markus ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän tiesi yleisen mielipiteen olevan, että hän pian joutuisi täydellisesti tappiolle. Salvan olikin varoittanut häntä ja kehoittanut suureen varovaisuuteen ja kärsivällisesti odottamaan sopivaa tilaisuutta uudistuksilleen. Rukousten poistaminen olikin vaan ensimmäinen, tarkoin mietitty koetus. Hän olisi heti tahtonut viedä pois suuren ristiinnaulitun kuvan, jonka Méchain välinpitämättömyydestä oli jättänyt riippumaan seinälle, taulun yläpuolelle. Mutta hän tunsi, että hänen ensin täytyi hankkia itselleen vakava asema; sillä voidakseen taistella, täytyi hänen ennen kaikkea olla herra alueellaan. Neljä kirkkaasti valaistua taulua vaivasi häntä myöskin. Ne olivat pyhä Genoveva Pariisia vapauttamassa, henkien kuiskeita kuunteleva Jeanne d'Arc, sairaita parantava pyhä Ludvig ja taistelukentällä ratsastava Napoleon. Aina asetetaan ihme ja voima, uskonnollinen valhe ja sotainen julmuus esimerkiksi lapsille, tulevaisuuden kansalaisille! Olihan tämä kaikki muutettava! Olihan välttämätöntä perustuksiaan myöten uudistaa opetus ja kasvatus, opettamalla totuutta ja yhteistunnetta, jos vihdoinkin tahdottiin kasvattaa järkeviä, vapaita ja oikeudenmukaisia ihmisiä!
Näin kului ensimmäinen tunti. Tyynesti ja vakavasti astui Markus virkaansa uutten oppilasten keskeen, jotka ottivat hänet vastaan uteliaina ja vastustavina. Nyt alkoi se työ, jolla hän tahtoi valloittaa heidän järkensä ja sydämmensä, ja se jatkui sitten opetustunnista opetustuntiin. Alussa hänet joskus valtasi salainen katkeruus, hän kaipasi usein entisiä rakkaita oppilaitaan, joihin hän jo oli istuttanut oman henkensä leiman, ja jotka nyt olivat epäluotettavan opettajan, hänen entisen toverinsa Jauffren hallussa. Hän tunsi Jauffren vehkeilevän luonteen ja sammumattoman halun päästä ylenemään virassa. Hänellä oli tunnonvaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä hedelmät seuraajalle, johon hän ei voinut luottaa; ja rauhoittuakseen täytyi hänen ajatella tulleensa Mailleboisiin täyttämään vieläkin tärkeämpää tehtävää. Mutta sen mukaan kun päivät kuluivat, tunnit seurasivat tuntia, innostui hän yhä enemmän, antautui kokonaan työhönsä, lujasti uskoen tehtäväänsä.
Yleisten vaalien jälkeen, jotka tapahtuivat puolivälissä toukokuuta, tuli kaikki yhtäkkiä rauhalliseksi. Siihen saakka oli sanottu välttämättömäksi pysyä vaiti, ettei kansan kiihoittuminen pääsisi vaikuttamaan noihin hirveihin vaaleihin, jotka olivat niin tärkeät tasavallalle; sittenkun vaaleissa oli valittu kamariin kaikki entiset jäsenet, keksittiin uusi syy vaitioloon, ei nimittäin tahdottu viivyttää luvattuja parannuksia, nostamalla sopimattomia kysymyksiä. Oikea syy oli se, että voittajat tahtoivat kovien vaalitaistelujen jälkeen rauhassa nauttia vaikeasti saavutetuista asemistaan. Beaumontissa Lemarrois ja Marcilly eivät tahtoneet mainita edes Simonin nimeäkään, vaikka he olivat luvanneet toimia heti, kun olivat saaneet valtakirjansa uudistetuiksi, ja kun heidän ei enää tarvinnut pelätä yleistä mielipidettä. Simon oli tuomittu ja oikein tuomittu: olisi epäisänmaallista hiukan viitatakin hänen juttuunsa. Mailleboisissa oli asianlaita tietysti sama, ja vielä pahempikin, niin että pormestari Darras rukoili Markusta tuomitun ja hänen omaistensa edun vuoksi pysymään alallaan ja odottamaan yleisen mielipiteen muutosta. Asia oli kuin unohduksissa, siitä oli sovittu olla puhumatta, ikäänkuin ei enää olisikaan simonisteja eikä antisimonisteja. Markuksen täytyi taipua nöyrien ja huolestuneiden Lehmannien ja Davidin pyynnöistä, sillä Davidkin oli huomannut välttämättömäksi olla kärsivällinen. Hän oli kuitenkin erään tärkeän seikan jälillä, hän oli syrjästä, ilman varmoja todistuksia saanut kuulla että presidentti Gragnon keskustelusalissa laittomasti oli antanut tietoja juryn jäsenille; tämän tiedon avulla voisi päätöksen kumota, jos hänen vaan onnistuisi näyttää sen toteen. Mutta hän tunsi kuinka paljon vaikeuksia hänellä tällä hetkellä oli voitettavana, ja hän jatkoi salassa tutkimuksiaan, tahtomatta antaa niistä tietoa vastustajilleen. Markuskin, vaikka oli malttamattomampi, taipui lopulta tähän menettelytapaan, suostuen teeskentelemään välinpitämättömyyttä. Simonin juttu vaipui siten unohduksiin, se näytti päättyneen, mutta salaisena tautina se yhä jäyti yhteiskunnallista ruumista, se oli kuin myrkytetty ja parantumaton haava, joka lakkaamatta uhkaa ankaralla, kuolettavalla kuumekohtauksella. Yksi ainoa vääryys riittää vähitellen tappamaan kansan, joka sen on tehnyt.
Markus saattoi siis joksikin ajaksi kokonaan antautua koulutyöhönsä vahvasti uskoen, että ainoa tapa hävittää vääryys maailmasta oli opin levittäminen, totuuden kylväminen tulevaisten sukupolvien sydämmiin. Mutta se oli ankara työ, jonka hirveitä vaikeuksia hän ei tähän määrin koskaan ollut tuntenut. Hän näki olevansa aivan yksin, hän tunsi, että häntä vastustivat sekä lapset ja heidän vanhempansa että hänen apulaisensa Mignot ja neiti Rouzaire. Toiselta puolen oli aikakin onneton, veljien koulu oli viimeisinä kuukausina voittanut vieläkin viisi oppilasta maallikkokoululta. Viimemainittu oli joutunut täydellisesti kansan epäsuosioon, vanhemmat veivät lapsensa munkkien hoitoon pelastaakseen heidät tuolta uudelta opettajalta, joka heti ensimmäisellä tunnilla oli poistanut rukoukset. Veli Fulgentius oli voitonriemuissaan kutsunut takaisin veli Gorgiaan ja veli Isidoren, jotka Simonin jutun jälkeen olivat kadonneet paikkakunnalta. Tämän oli hän epäilemättä tehnyt näyttääkseen, ettei veljeskunta enää pelännyt mitään epäluuloja; veli Lazaruksen poisjäämiseen oli aivan yksinkertaisesti syynä se, että hän oli kuollut. Mailleboisissa olivat papit täydellisesti vallalla, kaduilla ei enää nähnyt muuta kuin papinkauhtanoita. Mutta kaikkein pahinta Markukselle oli se, että nämä ihmiset kohtelivat häntä ivallisella ylenkatseella. He eivät viitsineet edes ankarasti taistella häntä vastaan, odotettiin, että hän jollakin suurella tyhmyydellä tekisi itsensä mahdottomaksi. Mignotin käytös ensimmäisenä päivänä oli samoin kuin kaikkien muidenkin käyttäytyminen osoittanut pahansuopaa uteliaisuutta, kaikki olivat vakuutetut siitä, että hän pian joutuisi häpeällisesti tappiolle. Neiti Rouzaire oli sanonut: "Kahdessa kuukaudessa hän tekee itsensä mahdottomaksi." Tämän vastustajiensa toiveen huomasi hän selvästi etenkin tavasta, jolla alkeiskoulun tarkastaja Mauraisin puhutteli häntä ensi kerran käydessään hänen koulussaan. Hän tiesi Salvanin ja esimiehensä, akatemian tarkastaja Le Barazerin kunnioittavan Markusta ja kohteli häntä ivallisella sääliväisyydellä, antaen pienten virheiden jäädä huomaamatta ja vaanien vain vakavaa virkavirhettä, joka antaisi hänelle tilaisuuden pyytää hänen muuttamistaan toiseen paikkaan. Hän ei muistuttanut mitään edes rukousten poistamisesta, hän tahtoi jotain suurempaa, useampia painavia todistuksia. Hänen nähtiin nauravan sitä suosikkinsa neiti Rouzairen kanssa; ja siitä alkaen Markusta ympäröivät lakkaamatta urkkijat ja vakoilijat, valmiina ilmiantamaan hänen ajatuksensa ja tekonsa.
— Olkaa varovainen, ystäväni, kehoitti Salvan yhtä mittaa, joka kerran kun Markus tuli hänen luokseen lohdutusta saamaan. Le Barazer sai eilenkin nimettömän kirjeen, jossa teitä kutsutaan myrkyttäjäksi ja helvetin lähettilääksi. Te tiedätte, että kärsimättömästi odotan onnellista ratkaisua; mutta minä luulen, että kaikki menee hukkaan, jos tahdomme voittaa kaikki yhdellä kertaa… Tehkää itsenne ensin tarpeelliseksi ja rakastetuksi, kohottakaa koulu takaisin kukoistukseensa.
Ja Markus, joka oli ollut katkeralla mielellä, tuli taas iloiseksi.
— Olette oikeassa, rakkaudella ja varovaisuudella tässä on voitettava.