Angélique oli halunnut, että vihkimisen suorittaisi kunnon pastori Cornille, ja nähdessään hänen astuvan esiin messupaitaan puettuna, valkoinen stola hartioillaan, kahden muun papin seuraamana, hymyili hän. Nyt hänen unelmansa lopultakin toteutui, hänet vihittiin puolisoksi ruhtinaalle, jolla oli rikkautta, kauneutta ja mahtavuutta yli senkin mitä hän oli osannut toivoa. Urkujen soitto täytti kirkon sävelillä, vahakynttilät saattoivat sen säteilemään ja hartaan kansan ja pappien paljous antoi sille elämän. Ei milloinkaan ollut tämä vanha rakennus loistanut näin upeana; se uhkui pyhää komeutta, ikäänkuin paisuttavan onnen laajentamana. Ja Angélique hymyili keskellä tätä voittojuhlan riemua, tietäen että hän kantoi kuolemaa rinnassaan. Kirkkoon tullessaan hän oli heittänyt silmäyksen Hautecoeurien kappeliin, missä lepäsivät Laurette ja Balbine, onnelliset vainajat, jotka kuolema oli temmannut nuorina täydessä rakkauden onnessa. Tällä viimeisellä hetkellään hän oli täydellinen, hän oli voittanut intohimonsa, parantanut vikansa ja uudistanut mielensä, niin ettei hän tuntenut enää voiton ylpeyttäkään, vaan antoi ehdottomassa alistumisessa sielunsa liidellä pois suuren ystävänsä tuomiokirkon hoosiannaa veisatessa. Ja kun hän polvistui, ei hänen mielessään ollut muuta kuin nöyryyttä ja alistuvaisuutta; perisynti oli hänestä täydellisesti pesty pois, ja hän oli sangen iloinen kieltäymyksestään.

Alttarilta alas laskeuduttuaan puhui pastori Cornille kehotussanoja lempeällä äänellä. Hän asetti esimerkiksi sen avioliiton, jonka Jeesus oli solminut Kirkon kanssa, hän puhui tulevaisuudesta, joka oli uskossa vietettävä, ja lapsista, jotka oli kristillisesti kasvatettava. Ja tuosta toivosta kuullessaan Angélique jälleen hymyili; mutta Félicien värisi hänen vieressään ajatellessaan kaikkea tuota onnea, jonka hän nyt uskoi varmaksi. Sitten seurasivat käsikirjassa säädetyt kysymykset ja niitten koko elämänajaksi sitovat vastaukset, tuo ratkaiseva sana »tahdon», jonka Angélique lausui liikutettuna sydämensä pohjasta ja Félicien taas lujemmalla äänellä hellän vakavasti. Peruuttamaton liitto oli solmittu, pappi oli liittänyt yhteen heidän oikeat kätensä, mumisten kaavan: Ego conjungo vos in matrimonium, in nomine Patri, et Filii, et Spiritus sancti. Mutta vielä oli siunattava sormus, joka on vertauskuva liiton ikuisuudesta ja vilpittömästä uskollisuudesta; ja siihen meni aikaa. Hopeamaljassa olevan kultasormuksen ylitse teki pappi vihkivesihuiskimella ristinmerkin. »Benedic, Domine, annulum hunc..» Sitten hän antoi sen sulhaselle merkiksi siitä että Kirkko sulki ja sinetöi hänen sydämensä, ettei yksikään toinen nainen sinne enää astuisi. Ja sulhanen pujotti sen morsiamen sormeen, antaakseen hänen vuorostaan tietää että miesten joukosta hän yksin oli tästälähtien oleva hänelle olemassa. Tuo sormus kuvasi kiinteätä yhteyttä, jolla ei ole päätä eikä loppua, se oli aviovaimon kannettava riippuvaisuuden merkki, joka alituisesti muistuttaisi hänelle vannottua uskollisuutta. Ja se oli myöskin lupaus tulevasta pitkästä yhteiselämästä, ikäänkuin he tuon pienen kultarenkaan kautta olisivat kytketyt toisiinsa hautaan saakka. Ja kun pappi loppurukoukset suoritettuaan lausui heille vielä kerran kehotussanoja, hymyili Angélique jälleen kirkasta kieltäymyksen hymyään. Hän tiesi.

Silloin urut puhkesivat riemuraikunaan, pastori Cornillen vetäytyessä pois apulaispappien seuraamana. Liikkumattomassa majesteettisuudessaan istuen monseigneur loi kotkankatseensa lempeänä nuoreen pariin. Yhä polvistuneina olevat Hubertit kohottivat päänsä onnen kyynelien sumentamin katsein. Ja urkujen mahtava sävel vyöryi, päätyen pienien, korkeitten äänten ryöppyyn, joka helisi holvien alla kuin aamuinen leivosen liverrys. Pitkä, värisyttävä liikutuksen humaus oli saattanut lainehtimaan hartaitten katsojien joukot, jotka täyttivät sekä isonristin että sivustat. Itse kukilla koristettu, kynttiläin liekinnässä kimmeltävä kirkkokin loisti pyhän toimituksen riemua.

Sitten seurasi vielä kaksi tuntia juhlallista komeutta, kun messu laulettiin ja pyhää savua suitsutettiin. Alttaripalvelusta toimittava pappi oli ilmestynyt valkoiseen kasukkaan puettuna, mukanaan juhlamenojen ohjaaja, kaksi suitsutusmaljan kantajaa maljoineen ja suitsukeastioineen, ynnä kaksi kirkonpalvelijaa, jotka kantoivat sytytettyjä vahakynttilöitä suurissa, kultaisissa kynttiläjaloissa. Ja monseigneurin läsnäolo teki muotomenot, tervehdykset ja suutelut vielä monimutkaisemmiksi. Joka hetki kahisuttivat messupaitojen liepeitä kumarrukset ja polviennotkistukset. Koko tuomiokapituli nousi seisomaan vanhoilta, veistokoristeisilta alttarituoleiltaan. Ja toisinaan oli kuin taivaan tuulahdus olisi pyyhkäissyt polvilleen pappien lauman, joka täytti koko kuoron. Alttaripappi messusi alttarilla. Hän vaikeni, mennen syrjään istumaan, silläaikaa kuin kuoro jatkoi pitkää, monijaksoista säveltä, jossa kuului milloin mieslaulajien vakavia väliosia, milloin kuorolapsien kirkkaita ääniä, jotka helisivät kevyinä ja ilmakkaina kuin arkkienkelin huilut. Varsinkin yksi suloinen tytön ääni kuului yli muitten kauniina ja puhtaana; kuiskailtiin, että se ääni oli Claire de Voincourtin, joka oli tahtonut laulaa mukana näissä ihmehäissä. Urkujen säestys oli kuin suurta, hellää huokausta, joka nousee hyvän ja onnellisen sielun pohjasta. Joskus syntyi äkillinen äänettömyys; sitten urut jälleen puhkesivat vyöryttämään juoksutuksia hirveällä pauhinalla, silläaikaa kuin juhlamenojen ohjaaja viittasi esiin kynttilöitä kantavat kirkonpalvelijat ja vei suitsutusmaljan kantajat alttaripapin luokse, joka siunasi suitsutuksen. Ja alituiseen heilahti suitsutusmalja ilmaan ketjujen välähtäessä ja synnyttäessä hopeisen helähdyksen. Tuoksuva pilvi sinersi ilmassa, ja piispa, papisto, alttari ja Evankeliumi suitsutettiin kukin vuorostaan, ja lopuksi kansanjoukkokin kolmella huiskauksella oikealle, vasemmalle ja eteen.

Silläaikaa kuuntelivat Angélique ja Félicien polvillaan messua, joka kuvaa Jeesuksen ja Kirkon avioliiton salaperäistä täyttymistä. Heille oli annettu kummallekin käteen palava kynttilä, kasteesta asti säilytetyn neitsyyden vertauskuva. Herran rukouksen jälkeen he jäivät heidän ylleen levitetyn hunnun alle, joka on alistuvaisuuden, kainouden ja vaatimattomuuden merkki, niin kauaksi kuin pappi Epistolan vieressä seisoen luki säädetyt rukoukset. Heillä oli yhä käsissään palavat kynttilät, jotka ovat samalla muistutuksena ajattelemaan kuolemaa itse häittenkin ilossa. Ja sitten oli toimitus päättynyt, lahja oli annettu, ja alttaripappi poistui juhlamenojen ohjaajan, suitsutusastiain kantajain ja kirkonpalvelijain seuraamana, rukoiltuaan Jumalaa siunaamaan aviopuolisoita, jotta he näkisivät lapsiensa kasvavan ja lisääntyvän aina kolmanteen ja neljänteen polveen.

Silloin koko tuomiokirkko kohosi haltioihinsa. Urut alkoivat pauhata riemumarssia sellaisella ukkosenkaltaisella jyminällä, että vanha rakennus tärisi. Ihmisjoukko seisoi väristen ja kurottautui nähdäkseen. Naiset nousivat tuoleille. Koko kirkko oli täynnä tiheitä päärivejä aina sivulaivojen pimeihin kappeleihin asti. Ja kaikki tämä kansa hymyili sykkivin sydämin. Kynttiläin tuhantiset parvet näyttivät tässä viimeisessä lähtötervehdyksessä palavan korkeampina, pitentäen liekkinsä suipoiksi tulikielekkeiksi, joitten lepattavassa hohteessa holvit näyttivät huojuvan. Pappien parvi kajahutti viimeisen hoosiannansa seisoessaan kukkien ja vihannuuden ympäröimänä keskellä kuorikoristusten ja pyhien maljojen loistetta. Mutta yhtäkkiä avautuivat urkujen alapuolella olevan valtaoven molemmat puoliskot, lävistäen tummaan seinään kirkkaan päivänvalon täyttämän aukon. Siitä paistoi heleä huhtikuinen päivä, häikäisevän kevätauringon valaisema Luostaritori iloisine, valkeine taloineen. Ja siellä odotti äskenvihittyjä toinen, vielä lukuisampi kansanjoukko malttamattomassa myötätunnossa, viittoen jo käsillään ja huudahdellen. Kynttiläin liekit olivat kalvenneet, urkujen ukkospauhina voitti katujen hälinän.

Ja Angélique ja Félicien suuntasivat kulkunsa ovea kohti, astellen hitaasti pitkin hartaitten katsojain muodostamaa kujaa. Voittoriemun jälkeen Angélique oli herännyt unelmastaan ja hänen oli nyt astuttava todellisuuteen. Tuosta räikeän valon täyttämästä kaariaukosta avautui maailma, joka oli hänelle tuntematon. Ja hän hidasti askeleitaan ja katseli noita työteliäitä taloja ja tuota meluavaa rahvasta, joka huudoin tervehti häntä. Hän oli niin heikko että hänen puolisonsa täytyi miltei kantaa häntä. Kuitenkin hän yhä hymyili. Hän ajatteli ruhtinaallista palatsia, joka oli täynnä jalokivikoruja ja kuninkaallisia pukimia, jossa häntä odotti ylt'yleensä valkoisella silkillä verhottu morsiushuone. Häntä tukahdutti, jotta hänen täytyi pysähtyä. Sitten hän jaksoi kulkea vielä muutamia askeleita. Hänen katseensa oli sattunut sormessaan olevaan sormukseen, ja tuo ikuisen yhteyden merkki sai hänet hymyilemään. Hän oli tullut valtaoven kynnykselle, torille laskeutuvien portaitten yläpäähän, kun hän äkkiä horjahti. Eikö hän ollut saapunut kaikkein korkeimpaan onneen? Eikö olemisen ilo päättynyt tähän? Tehden vielä viimeisen ponnistuksen hän kohottautui ja painoi huulensa Félicienin huulille. Ja siihen suudelmaan hän kuoli.

Mutta siinä kuolemassa ei ollut murhetta. Monseigneur auttoi tavallisella papillisella siunaus-eleellään kuolevan sielua vapautumaan. Hänkin oli nyt rauhottunut ja hänen sielunsa lepäsi jälleen Jumalassa. Huberteilla, jotka vihdoinkin anteeksi saatuaan astuivat jälleen elämään, oli kohottava tunne siitä että jokin uni nyt päättyi. Koko tuomiokirkko ja koko kaupunki olivat juhlatunteen täyttäminä. Urut pauhasivat yhä valtavammin, kellot kumisivat täyttä voimaa ja kansanjoukko tervehti riemuhuudoin rakastavaa paria, joka seisoi salaperäisen kirkon kynnyksellä keväisen auringon kultaloisteessa. Se oli riemukas lähtö; onnellisena, puhtaana, hentona häipyi Angélique pois unelmansa toteutumisen hetkellä, kohoten pimeistä romaanilaisista kappeleista leimuavien goottilaisholvien korkeuksiin keskelle kultakoristeitten ja maalausten jäännöksiä, kirkkaaseen tarujen paratiisiin.

Félicienin sylissä ei ollut enää kuin hentoisin, vienoisin tyhjyys, pitsiaaltoinen, helmihohtoinen morsiuspuku, valkoisen linnun kevyet, vielä lämpimät höyhenet. Olihan hän jo kauan tuntenut, ettei hän omistanut muuta kuin varjon. Tuntemattomasta se näky oli tullut, tuntemattomaan se palasi. Se oli vain ilmestys, joka haihtui pois, luotuaan harhaluulon. Kaikki on vain unelmaa. Ja onnensa kukkulalla Angélique oli häipynyt pois kevyeen suudelman henkäykseen.